Eräitä kertoelmia. Герберт Уэллс

Чтение книги онлайн.

      Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.

      Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui, kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.

      Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.

      Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi valoisa ala selvempiin muotoihin.

      Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.

      Nyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne olivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka omituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla hänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän myöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta kuuvalosta tehdyltä.

      Paikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan, korkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja liljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla paikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla voidakseen eroittaa yksilöjä.

      Sitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat alkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten rakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja että eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin kuoreen peittyneitten laivain runkoja.

      Hitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä kirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa kaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne mitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli nähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat rakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät häntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen ympärilleen peittäen koko näkymön.

      Ne seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja, kuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin, mutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki pitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli edestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.

      Äkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti ankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu. Pallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret joukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin hän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.

      Nyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien eläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien kumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja päässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan kuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.