Eräitä kertoelmia. Герберт Уэллс

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ oli selkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti iloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet hitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina leikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka kannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen tullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa ikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan laivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä Elsteadista tuo keikkuminen tuntuu.

      "Oletteko valmiit?" kuului kapteeni huutavan.

      "Ollaan, ollaan, sir!"

      "Antaa sitten mennä!"

      Köydet katkaistiin, pyörre myllersi pallon ympärillä avuttoman hauskasti. Katsojista joku heilutti nenäliinaansa, joku koetti huutaa ja eräs kadetti laski hitaasti, "kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!" Vielä keikahdus ja koko laitos suoristui äkkiä.

      Se näytti jäävän hetkeksi paikoilleen ja pienenevän nopeasti. Sitten vesi sen nielasi, se näkyi vielä pinnan alla, heijastuksen suurentamana. Ennenkuin ehti kolmeen laskea, oli se kadonnut. Läikettä ja kirkkaita aaltoja jäi vielä jälkeen. Nekin pienenivät ja häipyivät. Sitten ei näkynyt muuta kuin syvä vesi, joka alempana näytti aivan mustalta. Siellä uiskenteli hai.

      Sitten alkoi risteilijä liikkua, vesi myllertyi, hai katosi, vaahtovirta ryöpsähti yli tuon kristallikirkkaan syvyyden, joka oli niellyt Elsteadin. "Mikä on tarkotuksena?" kysyi eräs merimies toveriltaan.

      "Me asetumme muutaman peninkulman päähän, ettei hän ylös tullessaan puske meihin", vastasi toinen.

      Alus kulki hitaasti uuteen paikkaansa. Sen kannella katseli joka-ainoa, joka oli jouten, tuota keinuvaa syvyyttä, jonne pallo oli uponnut. Ensimäisenä puolena tuntina puhuttiin tuskin yhtään sanaa, joka ei olisi koskenut Elsteadia. Joulukuun aurinko oli nyt korkealla ja kuumuus melkoinen.

      "Hänen on jokseenkin viileä tuolla alhaalla", sanoi Weybridge. "Sanotaan, että jossain määrätyssä syvyydessä merivesi on aina jäätymäisillään."

      "Mistä hän tulee ylös?" kysyi Steevens. "Minulta on suunta kateissa."

      "Tuolta noin", sanoi kapteeni, joka ylpeili kaikkitietäväisyydestään. Hän ojensi sormen suoraan kaakkoon. "Ja nyt on luullakseni oikea aikakin", sanoi hän. "Hän on ollut kolmekymmentä viisi minuttia."

      "Pitkäkö aika menee, ennenkuin ehtii valtameren pohjaan?" kysyi

      Steevens.

      "Viiden peninkulman syvyyteen ja laskien – kuten teimme – nopeuden lisäyksen kahdeksi jalaksi sekunnilta, menee menoon ja paluuseen noin kolme neljännesminuttia."

      "Hän on siis jo ollut liiankin kauvan", sanoi Weybridge.

      "Melkeinpä", sanoi kapteeni. "Minä otaksun kuluvan muutamia minutteja tuon köyden kiertämiseen."

      "Sitä minä en muistanut", sanoi Weybridge, silminnähtävästi elostuen.

      Nyt alkoi odotus. Minutti kului hitaasti eikä palloa näkynyt. Toinen meni eikä mikään särkenyt hiljaisten laineitten liikuntoa. Merimiehet selittivät toisilleen tuota köyden kiertämisjuttua. Laivan reuna oli täynnä odottavia kasvoja. "Tule ylös Elstead!" huusi eräs partaposkinen merikarhu kärsimättömänä. Toiset yhtyivät ja huusivat, kuin olisivat olleet teatterissa esiripun nousua odottamassa.

      Kapteeni katseli heitä ivallisesti.

      "Jos nopeuden lisäys on kahta pienempi, niin hän tietysti viipyy kauvemmin", sanoi hän. "Me emme varmaan tienneet, oliko kaava oikea. En minä ole mikään orjamainen laskennon ihailija."

      Steevens yhtyi häneen. Peräkannella ei puhuttu mitään muutamaan minuttiin. Sitten kuului Steevensin kellon kuori naksahtavan.

      Kun aurinko kaksikymmentä yksi minuttia myöhemmin oli laskeutunut taivaanrannalle, odottivat he yhä pallon tuloa eikä yksikään kannella ollut uskaltanut kuiskatakaan, ettei toivoa enää ollut. Weybridge ensimäisenä lausui sen. Yhdentoista-lyöntien vielä ilmassa uidessa sanoi hän aivan äkkiä Steevensille: "Minä epäilin aina tuota ikkunaa."

      "Hyvä Jumala!" sanoi Steevens; "ettehän Te luule – ?"

      "Kyllä!" sanoi Weybridge ja jätti loput hänen mielikuvituksensa täydennettäväksi.

      "En minä ole mikään erinomainen laskujen ihailija", sanoi kapteni epäillen, "niin etten minä kuitenkaan ole vielä toivoton."

      Puolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon pallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja pysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten tähtien alla.

      "Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi", sanoi Weybridge, "sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon ja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä elävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla pahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä ihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa, nälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai tukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo aikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne oikeastaan toimivat?"

      "Taivas armahtakoon!" huudahti hän; "miten pieniä me olemme! Millaisia avuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä – yhä vaan vettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!" Hän ojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin, alkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle ilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien heijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.

      Weybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki suunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä, huusi "El-stead ohoi!" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. "Minä näin hänet", sanoi hän. "Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön palamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi nähdä hänet, kun hän nousee pinnalle." Ei häntä löydetty ennen päivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone kuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan pallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään sisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon ympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).

      Ilma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli pehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä liikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan liikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja nosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai elävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa hielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.

      Havaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja ruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan hiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.

      Melkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan. Pallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi katkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. "Te luulitte, etten minä tapaisi muuta kuin liejua", sanoi hän. "Te nauroitte minun yritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!" Hän kertoi juttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä СКАЧАТЬ