Musta kääpiö. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ olisi edes johtunut sulkea karjansa aitaukseen, kun Westburnflatin tornin Ruskea Rosvo muka makasi kuolinvuoteellaan? – Minun rohtojeni, minun taitoni voimasta hän parani jälleen. Ja kukapa nyt taas uskaltaisi jättää laumaansa vartijatta laitumelle tai käydä levolle päästämättä verikoiraansa kahleista?"

      "Kyllä myönnän", vastasi Earnscliff, "ettet juuri tehnyt hyvää ihmiskunnalle parantaessasi rosvon. Mutta autoitpa kuitenkin sen sijaan viime talvena minun ystäväni Hobbien, rehellisen Heugh-footin Hobbien, kuumetaudista, johon hän olisi saattanut kuolla."

      "Näin ajattelevat tomun lapset tietämättömyydessään", virkkoi kääpiö viekkaasti hymyillen, "ja näin he puhuvat mielettömyydessään. Sano, oletko huomannut, kuinka kesytetty metsäkissanpoika on lystikäs, leikkisä ja siivo. – Mutta annapas sen vain päästä metsänlintujesi, lampaittesi, kanojesi saapuville, niin sen synnynnäinen verenhimo puhkeaa kohta ilmi. Se kaappaa ne kynsiinsä, raatelee, surmaa ja hotkaisee ahneesti suuhunsa."

      "Semmoinen on sen eläimen luonne", vastasi Earnscliff, "mutta mitä se Hobbieen koskee?"

      "Se on hänen vertauskuvansa", sanoi erakko. "Hän on tätä nykyä rauhallinen ja kesy, koska hänellä ei ole tilaisuutta näyttää synnynnäistä taipumustaan. Mutta annapas sotatorven kajahtaa, annapas tuon verikoiranpennun saada sieraimiinsa verenhajua, niin hän on raivostuva yhtä julmaksi kuin hurjin hänen rajalais-esivanhemmistaan, joka on sytyttänyt tuleen jonkun turvattoman talonpojan mökin. – Voitko kieltää, että hän nytkin usein yllyttää sinua kostamaan verellä sen pahan, joka sinulle lapsena tehtiin?" – Earnscliff säpsähti, mutta erakko ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään ja jatkoi: "Ja sotatorvi kajahtaa, ja verikoiranpentu saa nuolla verta. Silloin minä nauran ja sanon: 'Kas, juuri tätä varten olen sinun henkesi säilyttänyt!'" Hetken vaiti oltuaan hän taas jatkoi: "Tämmöistä minun parantamiseni on – sen tarkoituksena on pitää yllä yleistä kurjuutta – sen kautta koetan minäkin täällä erämaassa näytellä osaani yhteisessä murhenäytelmässä. Jos sinä sairastuisit ja olisit vuoteen omana, niin ehkä minä säälistä lähettäisin sinulle myrkkypullon."

      "Kiitoksia paljon, Elshie, minä tulen varmaan pyytämään sinulta lääkärin neuvoa, koska minulla on näin lohduttava toivo avun saamisesta."

      "Älä imartele itseäsi liiaksi sillä toivolla, että minä todella voisin antaa vallan tuolle sydämen heikkoudelle, säälille", sanoi erakko. "Miksi minä tempaisin semmoisen hupsun kuin sinut, joka olet kuin vartavasten luotu kokemaan elämän kurjuutta, siitä onnettomuudesta, johon omat hourailemisesi ja maailman ilkeys sinut kerran saattavat? Miksi rupeaisin sääliväiseksi intiaaniksi ja musertaisin sotakirveelläni vangin aivot mäsäksi? Näin pilaisin kerrassaan heimokunnaltani toivotun kolmipäiväisen huvituksen juuri kun kekäleet ovat ilmitulessa, nipistimet tulikuumina, kattilat kiehuvina ja puukot hiottuina – juuri kun uhri on kärvennettävä, raadeltava ja kypsennettävä?"

      "Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie; mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen. Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

      "Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö, silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan kuluttaa sanojani sinun kanssasi."

      Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi minun sieluni kalleimman toivon – joka olisi reväissyt minun sydämeni kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori – ja jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla" (hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). – "En!" hän jatkoi tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa; häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen laivan, mikä sen piiriä lähenisi! – Hän saisi olla maanjäristyksenä, jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi, semmoisiksi – kuin minä!"

      Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa, viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä yksityisistä asioistakin.

      "Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"

      IV LUKU

      Myös kolkoin kalliokin kankaall' autiolla,

      Vaikk' oiskin kuiva, tuntee voiman keväisen;

      Ens' kaste, ensi päivän paiste saattaa sen

      Jäkälä-, sammal-peitteen eloon virkoomaan.

      Näin sydän, vaikk' jo suuttui iloon maalliseen,

      Naiskyyneleestä sulaa, hymyst' ihastuu.

Beaumont.

      Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen, lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas, jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää kumppaniensa epäkohteliaisuutta.

      "Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi", sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä. Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja poikkesimme tänne kysymään…"

      "Vaiti!" СКАЧАТЬ