Lammermoorin morsian. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

      "Niin sinä?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee sitä?"

      Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi hurjapäisen pennun henki."

      "Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa – mitä minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini, rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."

      "Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja pani suun säkkiä myöten."

      "Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?" sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi, joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja kujeilemaan – elää viikon päivät Saint Germainistä6 tulleen salaisen kirjeen nojassa – toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla – saada einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta7 ja lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin8 kiharain asemesta – seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin arvonimi!"

      "Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"

      "Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun tästä kuitenkin lopuksi tulee. – Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä – hänellä ei ole rahaa enempää kuin minullakaan – hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen asioihinsa?"

      "Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä Versailles'issa että S: t Germainissa – ja sitä paitsi ole hyvä ja huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra, jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen pesästä ja opettamiseen."

      "Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa, Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin nuorenherran luottamuksen."

      "Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa L'espoir-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii Eyemouthin kohdalla."

      "Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon, josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."

      "Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni, että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty, niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä, toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle saattanee johtua mieleen."

      "Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'." Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:

      "Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen takaisin.

      "Enpä mitään – ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa kuullut", vastasi toinen.

      "Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja hullutteluja."

      "Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt olisi tuommoinen pelkuri. – Mutta eipä sentään mielestäni se virka olisikaan hullumpia. – Maltas – annas kun – niin – minä astuisin sisään Aleksanterina —