Lammermoorin morsian. Вальтер Скотт

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ että neidon hoikka, ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.

      Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli pyörryttänyt hänet – toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti ympärilleen – herra Ashtonia ei näkynyt missään. – "Isäni – isäni!", muuta hän ei saanut suustansa.

      "Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."

      "Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä – älkää pidättäkö minua – minun pitää mennä isääni hakemaan!"

      Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.

      Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua, ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä, vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne hänen kohtalostaan – sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."

      Lucy, joka nyt oli jälleen täydessä tunnossansa, loi vieraaseen tämän kuultuansa tarkkaavaisen katseen. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään, joka olisi voinut estää häntä tarjoamasta käsivartensa tukea nuorelle, hänen apuansa tarvitsevalle aatelisneidolle tai joka olisi pakottanut aatelisneitoa hylkäämään hänen apunsa. Eikä Lucy tälläkään hetkellä voinut sittenkään olla huomaamatta, että nuori mies näytti olevan vastahakoinen apua antamaan. Hänen metsästysnuttunsa mustasta verasta, vaikka sitä osaksi peittikin väljä, höllästi riippuva, tummanruskea viitta, saattoi nähdä, että hän oli herrasmies. Metsämiehen lakki ja siihen kuuluva musta sulka varjostivat hänen otsaansa ja osaksi peittivät hänen kasvojansa, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat mustaveriset, säännölliset ja ilmaisivat jaloa, vaikka jotenkin synkkää mielialaa. Joku salainen suru tai kalvava vihantunne oli masentanut kevyen, huolettoman hilpeyden, joka tällaisille kasvoille olisi ollut luonnollinen. Mahdotonta melkein oli siis katsoa tähän mieheen ilman että salainen säälin tai pelon tunne heräsi, tai ainakin uteliaisuus ja epäilys, jotka ovat likeistä sukua edellisille tunteille.

      Hänen näkynsä vaikutuksen, jonka kuvaamiseen meiltä on kulunut monta sanaa, oli Lucy ensi silmäyksellä tuntenut; ja heti kun hän oli kohdannut vieraan terävät, mustat silmät, hänen omansa kiintyivät maahan ujostelevan hämmennyksen ja pelon tunteen vallassa. Mutta puhuminen oli välttämätön asia, Lucy ainakin luuli sitä välttämättömäksi; vavahtelevalla äänellä hän siis rupesi puhumaan ihmeellisestä pelastuksestaan ja sanoi olevansa varma siitä, että vieras lähinnä Jumalaa oli se, joka oli pelastanut hänen isänsä samoin kuin myös hänet itsensäkin.

      Nuori mies ei näyttänyt tahtovan kuulla näitä kiitollisuuden sanoja; hän vastasi vain keskeyttäen Lucyn puheen: "Minä jätän teidät, neiti", – hänen äänessään oli jotakin jyrkkää, joka teki sen syvän soinnun ankaraksi, mutta ei tylyksi, – "minä jätän teidät niiden suojaan, joiden suojelusenkeli te kenties tänäpäivänä olette ollut."

      Lucy kummastui tätä kaksimielistä puhetta ja rupesi teeskentelemättömin kiitollisuudentuntein puolustamaan itseänsä sanoen, ettei hän millään lailla tahtonut pahoittaa pelastajansa mieltä, ikäänkuin semmoinen pahoitus olisi ollut mahdollinen. "Kiitollisuuteni ilmilausuminen", sanoi hän, "on minulta huonosti onnistunut – sen näen selvästi, vaikken voi muistaa sanojani – mutta viipykää toki siksi, kunnes isäni tulee – kunnes valtiosinetinvartia tulee – sallikaa ainakin, että hän saa lausua teille kiitoksensa ja tietää teidän nimenne!"

      "Minun nimeni ei kuulu asiaan", vastasi vieras. "Teidän isänne – tai herra William Ashton, niin sanon mieluummin – saa sen sittenkin tarpeeksi pian tietää, sillä paljon iloa ei hänelle siitä juuri liene koituva."

      "Te erehdytte", vakuutti Lucy hartaasti. "Kyllä hän on oleva kiitollinen sekä minun puolestani että omastaan. Te ette tunne isääni tai sitten te olette pettänyt minut perättömällä jutulla hänen pelastuksestaan, vaikka hän on joutunut tuon raivoisan eläimen uhriksi."

      Tämän ajatuksen saatuaan päähänsä Lucy kavahti taas pystyyn ja yritti rientää sille lakeudelle, missä tapaus oli sattunut. Ja vieraan, vaikka hänessä auttamisen ja poistumisen halu taistelivat, täytyi inhimillisyyden nimessä vastustaa Lucyn lähtöä niin sanoin kuin teoinkin.

      "Luottakaa aatelismiehen sanaan, kunnioitettava neiti, minä puhun teille täyttä totta. Teidän isänne on täydessä turvassa. Te voitte itse taas joutua vaaraan, jos uskallatte palata sille paikalle, missä metsäkarja oleskeli. – Mutta jos tahdotte mennä", sillä Lucy, jonka päähän oli pistänyt, että isä yhä vielä oli vaarassa, astui hänestä välittämättä kiireesti eteenpäin, "jos te tahdotte mennä, niin nojautukaa edes käsivarteeni, vaikka minä kenties en ole sopivin mies teille tukea tarjoamaan."

      Tästä lisäyksestä huolimatta Lucy tarttui hänen tarjoukseensa. "Jos te olette mies", rukoili hän, "jos olette aatelismies, niin auttakaa minua löytämään isäni! Te ette saa jättää minua – teidän pitää tulla kanssani – isäni kenties on kuolemaisillaan, sill'aikaa kun me tässä puhelemme!"

      Ja kuulematta nuoren miehen anteeksipyyntöjä sekä selityksiä Lucy tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Hänellä ei näyttänyt nyt olevan mitään muuta mielessä kuin että hän vieraan käsivarresta saisi sen tuen, jota vailla hän ei olisikaan päässyt kulkemaan, ja myös se hämärä ajatus, että hän näin tehden estäisi nuoren miehen karkaamasta. Tällä tavalla hän pakotti, melkein veti vierasta eteenpäin, kun herra Ashton saapui paikalle, tuoden mukanansa sokean Liisan, palvelustytön sekä kaksi puunhakkaajaa, jotka hän oli kutsunut työstä avuksensa. Hänen ilonsa, kun hän näki tyttärensä vahingoittumattomana, vaikutti sen, ettei hän, niinkuin muuten olisi käynyt, kovin kummastunut nähdessään Lucyn astuvan yhtä tuttavallisesti vieraan miehen käsivarteen nojautuneena kuin jos hän itse olisi ollut taluttajana.

      "Lucy, Lucy, kultaseni, oletko pelastunut? – Voitko hyvin?" olivat ainoat sanat, jotka isä sai suustansa hartaasti syleillessään tytärtänsä.

      "Minä voin aivan hyvin, Jumalan kiitos! Ja voin nyt vielä paremmin, kun näen teidätkin terveenä. – Mutta tämä herra", lisäsi hän irtaantuen hänen käsivarrestaan ja vetäytyen syrjemmäksi, "mitäpä hän minusta arvellee?" Ja veri, joka sai kasvot sekä kaulan punoittamaan, ilmaisi selvästi, miten häpeissään Lucy nyt oli siitä, että hän niin rohkeasti oli vaatinut, oikeinpa pakottanut tätä apua antamaan.

      "Tämä herra", virkkoi herra Ashton, "toivoakseni ei katune sitä vaivaa, jonka meidän tähtemme on nähnyt, kun vakuutan hänelle, että valtiosinetinvartia on hänelle kiitollisuudenvelassa kalleimmasta hyvästä teosta, jonka ihminen voi ihmiselle tehdä – tyttäreni hengen pelastuksesta – ja omankin henkeni pelastuksesta, sillä hän on meidät molemmat pelastanut uljuudellaan ja nopeudellaan. Hän varmaan on salliva, että pyydämme – "

      "Älkää pyytäkö mitään minulta, herra", lausui vieras tylyllä, torjuvalla СКАЧАТЬ