Valittuja novelleja I. Guy de Maupassant

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Suomentaja ei voi muuta kuin toivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen, joka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin kertomarunouteen.

Suomentaja.

      ISÄ

      Jean de Valnoix on eräs ystävistäni, jota minun toisinaan on tapana käydä tervehtimässä. Hän asuu pienessä talossansa, joka sijaitsee keskellä metsää … siellä joen varrella. Sinne oli hän vetäynyt elettyänsä viisitoista vuotta hurjaa elämää pääkaupungissa. Äkkiä kyllästyi hän huvituksiin, illallisiin, miehiin, naisiin, korttipeliin ja kaikkeen ja muutti syntymäkotiinsa.

      Meitä on pari kolme tuttavaa, jotka silloin tällöin vietämme pari kolme viikkoa hänen luonansa. Hän ilahtuu aina nähdessänsä meidän saapuvan ja jää taas mielellänsä yksin, kun me jätämme talon.

      Viime viikolla matkustin minä taas hänen luoksensa ja hän vastaanottikin minut avosylin. Aikamme vietimme milloin yhdessä, milloin erikseen. Tavallisesti istui hän lukien jotakin, minulla taas oli kirjoitustöitä. Illoin istuimme jutellen yhdessä keskiyöhön saakka.

      Tukahduttavan helteisen päivän jälkeen istuimme viime tiistaina noin klo 9 illalla joen rannalla katsellen, kuinka virta huuhtoi jalkojamme. Vaihdoimme siinä sangen hämäriä mielipiteitä taivaan tähdistä, jotka kylpivät tuolla virran välkkyvässä kalvossa ja näyttivät uiskentelevan edessämme. Vaihdetut mielipiteet olivat tosiaankin sangen hämäriä, sekavia ja lyhyitä, sillä molemmat olimme me kovin tyhmällä, väsyneellä ja veltolla tuulella. Minä hellyin miettiessäni aurinkoa, joka – tähtitieteilijäin mukaan – kuolee pois Suuren Karhun taakse. Ainoastaan valoisimpina öinä näkyy se jossakin pohjoisemmassa, niin kalpeaksi se muka muuttuu. Hiukankin pilvisinä iltoina se häviää kerrassaan vaikuttaen luontoon ihan kuolettavasti. Sitten koetimme kuvitella mielessämme noiden kaukaisten maailmain asukkaita, näiden ulkomuotoa, joka tuntui mahdottomalta edes kuvitellakaan, näiden arvaamattomia luonnonlahjoja, näiden tuntemattomia elimistöjä, siellä löytyvää eläimistöä ja kasvikuntaa sekä kaikkia lajia, valtakuntia, olemuksia ja aineita, mitä ihmisen haaveksiva mielikuvitus vain keksiä voi. Äkkiä kuului kaukainen huuto:

      – Herra, herra, hoi!

      – Täällä, Baptiste, vastasi Jean.

      Tultuansa luo selitti palvelija:

      – Siellä on taas se herran mustilaisnainen.

      Ystäväni ratkesi nauramaan ja nauroi kuin hullu, vaikka hän ei muuten juuri naurajia ollut. Sitten kysyi hän:

      – Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?

      – On, herra.

      – Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen. Kymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.

      Palvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:

      – Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan hänestä.

      Seitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin saavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä ajotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin. Verkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi tuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan rauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.

      Pariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt, kerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin tuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä nähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.

      Kävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä myöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta Crouzillen kylästä.

      Äkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani, ja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan läheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en askeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja, valittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.

      Varmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti oikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea pahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.

      Kuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka tavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin miilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani Bock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena muristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira, jonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin hyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa. Sauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo käynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat vuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä tiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan elukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä kuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset kulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta markkinoille.

      Nuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun sisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun ajopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät vankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.

      Näky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään. Eräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein sisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas olento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton erottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.

      Se oli vaimo lapsivuoteessa.

      Niin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo voihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt marseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja tuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka millä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä ollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa tällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa ja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi niin sydäntä särkevästi.

      Voitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä, miks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli tiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa niin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies. – Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme nainen vankkureineen minun luokseni.

      Koirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja minun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin niiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne avuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja. Kymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti ajopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa niin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa katkaisevan.

      Voi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten, jopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me vankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme СКАЧАТЬ