Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон

Чтение книги онлайн.

      Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa, meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun läsnäoloa.

      Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena, kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän, nyyhkyttävän huokauksen.

      Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun, että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta. Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja tuska pysytellessään jaloillaan.

      Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta, jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.

      Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että olisi ylettänyt puremaan.

      Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen. Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.

      Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu, käsky ja rakastava huolenpito.

      Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille kummallekin.

      »Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa, puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»

      Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen hempeyden.

      VIIDES LUKU

      Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä, vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren, suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa »keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.

      Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä! Pöllytä sitä kuin riepua!»

      Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.

      Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut, vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.

      Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin, Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen. Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.

      Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle. Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut, ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.

      Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät ihastuksesta, kun se СКАЧАТЬ