Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ei saattanut päästä kiinni villikoiraan, ei ollut tilaisuutta syöksyä koko sydämellään ja koko painollaan sen kimppuun. Jeri saattoi vain ryömiä ja kiemurrella eteenpäin, ja terävät hampaat tekivät joka hetki tenää. Se olisi sittenkin lopulta löylyttänyt vihollisensa, ellei Borckman ohikulkiessaan olisi vetänyt sitä takajalasta pois. Taas kuului kapteeni Van Hornin kutsu, ja Jeri juosta hölkytteli tottelevaisesti peräkannelle.

      Ateria oli juuri katettu kannelle mesaanipurjeen suojaan, ja Jeri, joka istui molempien valkoisten miesten välissä, sai sekin osuutensa. Se oli jo pannut merkille, että näistä kahdesta kapteeni oli korkeampi jumala ja antoi määräyksiä, joita toinen totteli. Perämies taas antoi määräyksiä mustaihoisille, mutta ei koskaan kapteenille. Kun Jerissä sen lisäksi oli kehittymässä mieltymys kapteenia kohtaan, niin se kyyristyi lähelle tätä. Kun se pisti kuononsa kapteenin lautaselle, nuhdeltiin sitä lempeästi. Mutta kerran, kun se vain nuuski perämiehen höyryävää teekuppia, se sai tämän likaisesta etusormesta näpsäyksen kuonoonsa. Perämies ei myöskään antanut sille ruokaa.

      Kapteeni Van Horn antoi sille ensin kulhollisen säilykekermaan keitettyä kauraryynivelliä, johon oli sirotellut kukkurapäälusikallisen sokeria. Sen jälkeen hän tuon tuostakin antoi voileivänpalasia ja paistettua kalaa, jonka hän ensin huolellisesti puhdisti ruodoista.

      Jerin rakastama mister Haggin ei ollut milloinkaan syöttänyt sitä pöydästä ruoka-aikoina, ja Jeri oli suunniltaan ilosta tämän ihastuttavan elämyksen johdosta. Ja nuori kun oli, se salli kiihkon saada itsessään vallan, niin että se pian aivan ahdisti kapteenia saadakseen lisää kala- ja voileipämurusia. Kerran se haukahtikin vaatimuksensa. Tämä antoi kapteenille aatteen ryhtyä heti opettamaan sille »puhetaitoa».

      Viidessä minuutissa se oli oppinut puhumaan hillitysti ja äännähtämään vain kerran – hiljaisen, pehmeän, kulkusen kilahdusta muistuttavan yksitavuisen haukahduksen. Näinä viitenä ensimmäisenä kouluminuuttina se oppi selvästi erottamaan käskyn »istu» käskystä »pane maata», ja senkin se oppi, että sen täytyi aina istua puhuessaan, puhua hypähtämättä tai liikahtamatta istuvasta asennostaan ja sitten odottaa, kunnes ruokapala sille annettiin.

      Edelleen: sen sanasto oli kasvanut kolmella sanalla. Aina tästä alkaen »puhua» merkitsi sille puhumista ja »istu» merkitsi »istu» eikä »pane maata». Kolmas lisä sen sanastoon oli »kapteeni». Tällä nimellä se oli kuullut perämiehen aina puhuttelevan kapteeni Van Hornia. Ja samoin kuin Jeri tietää, että nimi »Miksi» tarkoitti Miksiä eikä Timiä, Panua tai sitä itseään, se tiesi myös, että kapteeni oli tämän uivan, uuden maailman kaksijalkaisen, valkoisen isännän nimi.

      »Se ei ole pelkkä koira», sanoi Van Horn perämiehelle. »Noiden ruskeiden silmien takana on aivan varmasti ihmisen aivot. Se on kuusi kuukautta vanha. Jos kuuden vuoden ikäinen poika oppisi viidessä minuutissa kaiken sen, minkä Jeri äsken, hän olisi ihmelapsi. Mutta mitäpä eroa, Herra paratkoon, lieneekään ihmisen ja koiran aivojen välillä. Jos koira menettelee ihmisen tavoin, täytyy sen ajatellakin ihmisen lailla.»

      NELJÄS LUKU

      Isoon kajuuttaan vei jyrkät portaat, ja niitä myöten kapteeni kantoi aterian jälkeen Jerin kannen alle. Kajuutta oli pitkä huone, joka täytti Arangin koko leveyden perällä olevasta sairashuoneesta pieneen keulahyttiin asti. Hytin etupuolella, siitä vankalla väliseinällä erotettuna, oli skanssi, missä miehistö asui. Pienen keulahytin jakoivat keskenään Van Horn ja Borckman, ja palaavat villit, joita oli seitsemättäkymmentä, asustivat isossa kajuutassa. Ne istuivat kyyryssä, tai makasivat lattialla ja pitkillä, matalilla penkeillä, jotka kiersivät kajuutan molempia seinämiä.

      Nurkkaan pienen hytin lattialle kapteeni heitti huovan, ja oli helppo saada Jeri ymmärtämään, että se oli sen vuode. Ja helppo oli Jerin kylläisenä ja monien mielenliikutusten uuvuttamana vaipua kohta uneen.

      Tuntia myöhemmin se heräsi siihen, että Borckman astui sisään. Kun se heilutti häntätöpykkäänsä ja hymyili ystävällisesti silmillään, rypisti perämies sille silmäkulmiaan ja murisi jotakin vihaisesti. Jeri ei silloin jatkanut ystävyydenhierontaa, vaan makasi hiljaa vahtien. Perämies oli tullut ottamaan ryyppyä. Hän aikoi varastaa ryypyn Van Hornin varastosta. Sitä ei Jeri tietänyt. Hän oli plantaasilla nähnyt valkoisten miesten useinkin ottavan ryyppyjä. Mutta siinä tavassa, millä Borckman otti ryypyn, oli sittenkin jotakin outoa. Jeri huomasi, että siinä oli jotakin salakähmäistä. Se ei tosin tietänyt, mikä siinä oli kieroa, mutta se vaistosi vääryyden ja vartioi epäluuloisesti.

      Perämiehen mentyä Jeri olisi nukkunut uudelleen, ellei huolimattomasti kiinnisysätty ovi olisi paukahtaen lentänyt auki. Se avasi silmänsä valmistuneena tuntemattomasta tulevaa hyökkäystä vastaan ja alkoi tarkata isoa russakkaa, joka ryömi seinää alaspäin. Kun Jeri nousi jaloilleen ja hiipi varovaisesti russakkaa kohti, kiisi tämä pakoon ja katosi hiljaa rasahtaen seinän rakoon. Jeri oli tuntenut russakat koko elämänsä ajan, mutta se sai vielä oppia niistä uusia asioita sen erikoislajin perusteella, joka asui Arangilla.

      Nopeasti tutkittuaan hytin se meni kajuuttaan. Mustaihoiset olivat levittäytyneet kaikkialle, mutta käsittäen sen velvollisuudekseen kapteeniaan kohtaan se tunnusteli jokaista tunteakseen ne. Ne mulkoilivat sille vihaisesti ja mutisivat uhkauksiaan, kun se nuuski niitä. Yksi uskalsi kohottaa kätensäkin lyödäkseen sitä, mutta Jeri, sen sijaan että olisi pujahtanut pakoon, näytti hampaitaan ja valmistautui hyökkäykseen. Villi laski nopeasti pahennusta herättäneen kätensä koiran kupeelle ja äänteli lepyttäen ja katuvasti toisten nauraa kihittäessä. Ja Jeri jatkoi matkaansa. Se ei ollut mitään uutta. Saattoi aina odottaa mustaihoiselta iskua, kun valkoisia jumalia ei ollut lähettyvillä. Sekä kapteeni että perämies olivat kannella, ja Jeri, vaikkei pelännytkään, jatkoi tutkistelujaan varovaisemmin.

      Mutta perällä olevan sairashuoneen ovettoman sisäänkäytävän luona se viis veisasi varovaisuudesta ja riensi sisään uuden sieraimiinsa tunkeutuvan hajun houkuttelemana. Matalassa, pimeässä huoneessa oli tuntematon olento, jota se ei ollut milloinkaan nuuskinut. Vain paitaan puettuna makasi siellä nuori mustaihoinen tyttö karkealla ruohomatolla, joka oli levitetty tupakkalaatikoista ja viidenkymmenen naulan peltisistä jauhorasioista muodostetulle pinolle.

      Jeri oli heti havaitsevinaan, että tytössä oli jotakin petollista ja väijyvää, ja se tiesi vanhastaan, että asiat eivät olleet oikealla tolalla silloin, kun joku mustaihoinen väijyi ja piileskeli. Tyttö kirkaisi pelosta, kun Jeri haukahti hälyytyksen ja iski häneen kiinni. Vaikkakin Jerin hampaat raapivat tytön paljasta käsivartta, ei tämä lyönyt. Eikä se enää huutanutkaan. Se kyyristyi vavisten kokoon panematta lainkaan vastaan. Pitäen hampaillaan kiinni tytön ohkaisesta paidasta Jeri pudisteli tyttöä, murisi tälle koko ajan ja haukahteli täyttä kurkkua saadakseen kapteenin tai perämiehen paikalle.

      Mellakan kestäessä olivat laatikot siirtyneet paikoiltaan, ja koko pino luhistui vihdoin. Siitä Jeri yltyi haukkumaan entistä vimmatumman hälyytyksen, samalla kuin kajuutasta katselevat mustaihoiset miehet nauroivat tytölle vahingoniloisesti.

      Kapteenin saavuttua Jeri heilutti häntätöpykkäänsä ja kiskoi korvat luimussa entistä rajummin tytön ohkaisesta pumpulipaidasta. Se odotti kiitosta teostaan, mutta kun kapteeni vain käski sen päästää irti tytön, se totteli samalla todeten, että tämä väijyvä arka olento oli jollakin tavoin erilainen kuin muut, joten sitä oli kohdeltavakin toisin kuin muita.

      Harvat ihmiset saattavat olla henkeään menettämättä siihen määrin säikähtäneitä kuin tyttö. Van Horn nimitti tyttöä kiusallisimmaksi rahtitavarakseen, josta hän olisi mielellään vapautunut tahtomatta kuitenkaan sen tuhoa. Sillä hän oli pelastanut tytön tuhosta lihavan sian hinnalla.

      Tyttö oli arvottomana ja sairaana СКАЧАТЬ