Valittuja kertomuksia. Rudyard Kipling
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Valittuja kertomuksia - Rudyard Kipling страница 4

Название: Valittuja kertomuksia

Автор: Rudyard Kipling

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt – vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli huudellut miehilleen.

      Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

      "Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen pesyettä. Hän on pukka Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen viiskymmenluvulta!"

      "Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

      "Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä. Siinä on toinen painos – rivi riviltä".

      "Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, niin hän… Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä hypistelemättä, yhtä vähän kuin…"

      "Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

      "No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

      "Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen sukupolven olo bhilien joukossa".

      "Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä jumalanaan".

      "On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle – perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

      "Mikä hätänä?" hän huusi.

      "Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin avaimet ja sanoo ampuu minun".

      "Peijakkaan selvää – peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

      Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa. Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen; sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta paikka oli sama.

      Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti. Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

      "Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

      "Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

      Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen jatkoi:

      "Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

      Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja kunniamerkkien peitossa – sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä Chinnin sunnuntaisaappaista.

      Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

      "Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin. Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin urhea?"

      Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!" hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko Bukta?"

      Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla. Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija, piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet, sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan baba – Jan baba! Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun katsoa. Se on Jan baba!"

      Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi, jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat, ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

      Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri, puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle aliluutnantille.

      Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt Mundore – Mundore!"

      "Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. СКАЧАТЬ