Viidakkopoika. Rudyard Kipling

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain joukkoon.

      "Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja – niin rohkea!" puheli emo Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten keralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut sutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa seassa?"

      "Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan meidän laumassamme enkä minun päivinäni", vastasi isä Jolkka. "Hän on kauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella. Mutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan."

      Kuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen pää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan: "Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!"

      "Shere Khan osottaa meille suuren kunnian", lausui isä Jolkka, mutta hänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. "Mitä Shere Khan tarvitsee?"

      "Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta", vastasi Shere Khan. "Sen vanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle."

      Shere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli sanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä Jolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle. Jo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan puutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.

      "Sudet ovat Vapaa Kansa", väitti vastaan isä Jolkka. "He ottavat määräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä karjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän – tappaaksemme, jos tahdomme."

      "Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä tahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia röhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä, Shere Khan, se puhun!"

      Tiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe irti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna pimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.

      "Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri – minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten alastomien pentujen ahdistaja – sammakonsyöjä – kalansurmaaja – hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta (minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan tullessasi! Pois!"

      Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi ulkoilmaan päästyänsä:

      "Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"

      Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka virkkoi hänelle vakavasti:

      "Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.

      Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"

      "Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään, kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia – sillä Mowgli Sammakko olkoon nimesi – tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania niinkuin hän on sinua metsästänyt."

      "Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.

      Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.

      Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan, ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan Käräjäkalliolle – kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista, jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.

      Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli paadeltansa: "Te tunnette Lain – te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin, oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa – katsokaa tarkoin, oi sudet!"

      Viimein – ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa – isä Jolkka työnsi "Mowgli Sammakon", kuten häntä nimitettiin, keskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla kivikristalleilla leikkien.

      Akela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti yksitoikkoista huutoansa: "Katsokaa tarkoin!" Louhikon takaa kuului kumajavaa karjuntaa – Shere Khanin ääni: "Pentu on minun. Antakaa se minulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?" Akela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: "Katsokaa tarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun kuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!"

      Kuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori neljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin kysymyksen Akelalle: "Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?"

      Säätääpä Viidakon Laki, että jos on kiistaa penikan hyväksymisestä laumaan, niin häntä tulee puoltaa ainakin kahden laumaan kuuluvan paitsi hänen isoansa ja emoansa.

      "Kuka puoltaa tätä penikkaa?" kysyi Akela. "Vapaassa Kansassa kuka puoltaa?" Ei kuulunut vastausta, ja emo Jolkka valmistaikse taisteluun, jonka tiesi viimeiseksensä, jos siitä taistelu koituisi.

      Sitten ainoa muu olento joka saa ottaa osaa laumakäräjiin – Baloo, uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpenikoille Viidakon Lakia: vanha Baloo, joka saa kuljeskella missä mieli tekee, СКАЧАТЬ