Torquato Tasso. Johann Wolfgang von Goethe

Чтение книги онлайн.

      ALFONSO. Ilolla lahjas minut yllättää, teet mulle juhlaksi tään kauniin päivän. Siis vihdoin käsissä se mulla on, ja minun omanikin tavallaan! Jo kauan toivoin sinun päättää voivan ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!

      TASSO. Jos teitä tyydyttää se, on se valmis; se näet kokonansa teidän on. Jos vaivaa siihen käyttämääni katson tai piirroksia oman kynäni, niin sanoa voin: teos minun on. Vaan lähemmin jos katson, mikä sille sisäisen arvon suo ja merkityksen, niin näen kohta, ett' on teiltä vain se. Jos kyllyydestään lahjan armahan minulle soikin luonto, runonlahjan, niin sentään onni oikkupää mun työnsi tylyllä ankaruudell' aina luotaan; ja milloin pojan katseen hurmasi maailman kukkurainen ihanuus, taas kohta nuoren mielen sumensi ansaitsematon hätä armaan kodin. Jos sydän laulamahan laikahti, niin surullisna sieltä laulu nousi, ja äidin tuskat, isän murehet mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa. Eloni ahtaudesta sinä yksin mun nostit vapautehen kauniiseen; pois huolten pilvet otsaltani pyyhit, teit vapaaks mun, niin että sieluni voi lauluun rohkeahan ylentyä; jos kiitosta siis saanee teokseni, on teidän ansio ja teos teidän.

      ALFONSO. Sa kaksinkertaisesti kiitoksen ansaitset kaiken! Kainoudessas meille tuot kunniata niinkuin itselles.

      TASSO. Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen vain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille! Kuink' itsestään mies nuori, kokematon pusersi runon? Hänkö keksinyt on tuiman sodan viisaan ohjauksen? Se asetaito, jonka voimassaan tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi, päämiehen äly, uljuus ritarein ja taisto viekkauden ja valppauden, – tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas, opettamaasi onhan, niinkuin oisit sa johtohenkeni, jok' ilokseen sois jalon, verrattoman olentonsa teossa kuolevaisen ilmi tulla?

      PRINSESSA.

      Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!

      ALFONSO.

      Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!

      LEONORA.

      Iloitse julkisesta maineestasi!

      TASSO. Tää hetki kylliksi on minulle. Vain teitä muistin tätä luodessani, ja teitä yksin toivoin miellyttää, teit' ilahduttaa määrän' oli korkein. Ken ystävissään maailmaa ei näe, maailman huomiot' ei ansaitse. Tääll' isänmaani on ja täällä piiri, mi viihdytystä suopi sielulleni. Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen, näen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen ja ajan nykyisen ja tulevan. On taiteilija arka joukon kesken; vain teidänlainen tuntee, ymmärtää, vain hän saa tuomita ja palkita.

      ALFONSO. Ja oma aikas, jälkimaailmas jos oomme me, ei sovi meidän olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin, min sankarikin, häntä tarvitseva, suo kateudetta häntä kaunistavan, näen täällä esi-isäs otsalla.

      (Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)

      Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan täällä ei se ole nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka olihan jo eläissään; ja meitä ihaillen kun juhlitte, osansa myöskin eläville suokaa; jo kuvani on kyllin seppelöity – viherjä oksa elon osa olkoon.

      (Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)

      LEONORA. Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!

      TASSO. Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä, kuin tämän hetken jälkeen eläisin.

      ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkellä sua pelästyttää.

      PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä). Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso: sanatta aatokseni ymmärrät.

      TASSO. Käsistäs kallehista taakan kauniin ma halpaan päähän' otan polvistuin.

      (Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)

      LEONORA (käsiään taputtaen).

      Enskerran-seppelöity eläköön!

      Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!

      (Tasso nousee.)

      ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on kaunistava.

      PRINSESSA. Sua kuuluvammin siellä tervehditään; tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.

      TASSO. Oi, päästäni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa kulmillani! Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma, tapaisi päätäin, tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!

      LEONORA. Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs, sun, jonka kuumat seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.

      TASSO. En ansaitse mä viillytystä sitä, mi sankar-otsaa vain on ympäröivä. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina yleten väikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sitä kohti!

      ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyyttä hän varhain osaa sille arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois, mit' omisti hän kerran; ja omistava varuillansa olkoon.

      TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun jättää voima synnynnäinen tuo, mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo, tään hetken ihastusko ytimen lamautti minun jäsenistäni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet, oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs! Mun kuule pyyntöni: se ota pois, ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!

      PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leiviskää, min jumalilta sait sa, kantaa voit, myös lehviä näit' opi kantamaan, – ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.

      TASSO. Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä, ett' onnessani lehdon suojaan piillä nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä jos sattumalta näen, jok' oudosti on seppelöity, sekä kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan lepäävät mietteissään – , niin minust' on, kuin Elysiumin mä loihdittuna näkisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen tuo ajan menneen, soma seppel päässään? Mi ansionsa lie ja nimensä? Ma varron kauan, mietin: toinen vielä tulispa, kolmaskin, ja haastellen kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat jos koossa näkisin tuon lähteen luona! Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina, kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä! Niin raudan rautaan sitoo lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys. Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen, ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin minä nähdä heidät, nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!

      LEONORA. Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta, ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!

      TASSO. Mua juuri nykyaika ylentää; vain näytän vieraalt', – olen hurmaantunut.

      PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain kanssa henkien.

      (Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)

      ALFONSO.

      Hän СКАЧАТЬ