Torquato Tasso. Johann Wolfgang von Goethe

Чтение книги онлайн.

      ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!

      PRINSESSA.

      Tervetullut!

      ANTONIO. Voin tuskin lausua, mi mielihyvä mua virkistää taas teidän luonanne. Taas edessänne löydän kaiken, mitä jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää tekoni, toimintani tyydyttävän, ja näin saan täyden palkan murheistani, joit' antoi monet levottomat päivät tai vartavasten tuhlatut. Meill' on nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.

      LEONORA.

      Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna.

      Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.

      ANTONIO. Ett' onneni ei tulis täydeks aivan, pois sinä päältä otat kauniin osan.

      TASSO. Myös minä tervehdin ja ilokseni ma seuraa toivon miehen paljonnähneen!

      ANTONIO. Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus mun maailmaani tahdot katsoa.

      ALFONSO. Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle, kuin toiminut ja menestynyt oot, niin paljon mull' on vielä kysyttävää, mitk' oli keinot meille onnelliset. On tarkoin mitattava askel tuolla maaperäll' ihmeellisellä, jos omaan päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän. Ken herrans' edusta vain huolehtii, sen asema on raskas Roomassa: kaikk' ottais Rooma, mitään antamatta; ja jotain saadakses jos sinne menet, et mitään saa, jos et sä mitään vie, ja onnes on, jos jotain sentään saat.

      ANTONIO. Ei viisas käytökseni, taitoni sun toteuttanut tahtoasi, herra. Mi älypää näet Vatikaanissa ei tapais mestariaan? Sattumalta voin monta seikkaa käyttää hyväksemme. Gregorius sua siunaa tervehtäin. Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain, viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee, tuo mies, jok' osaa miehet arvioida; hän sua kunnioittaa suuresti ja edukses hän paljon tehnyt on.

      ALFONSO. Jos hyvä mielipiteensä on tosi, ma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän, ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä, jo vallat näyttää sangen vähäisiltä ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat. Sanohan, mikä parhaiten sua auttoi!

      ANTONIO. Kuin tahdot: paavin jalomielisyys! On vähyys eessään vähä, suuruus suuri. Maailmaa vallitakseen, mielellään sovintoon käy hän naapurien kanssa. Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin hän pitää arvossa ja ystävyyttäs. Italia levoss' olkoon, lähellään hän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa rajoille saada, jotta johtaa vois hän kristikunnan voimat tuhoomaan niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

      PRINSESSA. Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita hän suosii uskottuina lähellään?

      ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa hoveihin, joit' on usein ennen jo lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin. Niin selvä maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. Hänt' toiminnassa nähden kiitetään ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min hiljalleen hän kypsyttänyt on. Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset, – kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.

      LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä!

      ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan myös hennot kätösenne saisimme?

      LEONORA (Alfonsotle).

      Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.

      ALFONSO.

      Oon sulle paljon velkaa entisestään.

      LEONORA.

      No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.

      Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!

      (Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?

      ANTONIO. Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus. Jos mahtimies ei huolta omaisistaan voi pitää, kansakin jo häntä moittii. Gregorius heille hiljaa hyödyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.

      TASSO. Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako hän mielellään? Ja esikuvinaan häll' onko suurten aikain ruhtinaat?

      ANTONIO. Suo tieteelle hän arvon, hallintoa mi edistää ja kansain tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta hän suosii, palatseista, temppeleistä maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen. Ei lähellään saa jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

      ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla päätökseen, ett' enää ei he tuonne tänne kylvä esteitä?

      ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.

      ALFONSO. Niin kiittää näitä elinpäiviäni saan onnen sekä voiton ajaksi. Näen laajentuneen alueeni, varmaks sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin oot ansainnut. Sen naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin vallannut on meille, niin hämmästyttäin uuden kristikunnan, ja määrän ylhän, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.

      ANTONIO. Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein kaks seppelpäätä äsken tullessani. —

      TASSO. Kun omin silmines näät onneni, niin toivon: hämillinen mielenikin samoilla katsein koe huomata.

      ANTONIO.

      Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan

      Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa, mit' ennen kukin läheisistään sai.

      PRINSESSA. Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut, kohtuullisiksi meidät huomaat vain. Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet sen suosion, min tulevainen aika on hälle suova kymmenkertaisna.

      ANTONIO.

      Jo teiss' on varma tuki maineelleen.

      Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?

      Mut sanokaa, ken Arioston päähän tuon painoi seppeleen.

      LEONORA.

      ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa, kuin seppel laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa peittää pohjattoman rikkaan, niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle suo ylevyyttä, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan. Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys ja hengenvoima, aisti, tosihyvän tajunta puhdas, henkimäisinä ja ilmi-olentoina sentään elää ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keveät kukkalumet peittonaan, päät ruusupauloissa, ja amoriinit somasti ympärillä ilakoivat. Ohella runsauden lähde läikkyy, siin' ihmekalat välkkyy kirjavat. Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehvän ansaitsee. Mä pyydän anteeks, että innostuen, kuin huumattuna, kyllin harkita en СКАЧАТЬ