Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola

Чтение книги онлайн.

      Hän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun hänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän leikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi kuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen kimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut veitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä kun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien niiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa murhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai jotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi, nuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja nauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä näytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt häntä kuoliaaksi.

      Ei hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi sellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin hillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko se siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet hänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta, ensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden kohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella, valloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet kuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut luokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen koettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän, hänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan pakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään merkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.

      Uudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja sitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi seisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta, ikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko voinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen taudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin äänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli veturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman nopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä kokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän ajatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista, puhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan. Siksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar, jonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.

      Teknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta valinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja huumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten ollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt ensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia, joka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän kohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki kolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka yhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien menevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei nähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat tuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos olivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes pääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin porvariperheestä, hattua käyttävän naisen.

      Hän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan tekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää veturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin häntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei ollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät pilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat salaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin katsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina vapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue Cardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin hänen veturinsa kuului.

      Jacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa tekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään verhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin himmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen taakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma näköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa kymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.

      Mutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon, nousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen heiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan yksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun Flore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta mennä hänen luokseen.

      Ja jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen Florea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen takaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!

      Hän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän nyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen vuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän tunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä pakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja kuristamaan hänet.

      Ei, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!

      Hän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.

      Puolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat häntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä ylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa: hän kahlasi niiden yli ja kastui vyötäisiinsä saakka. Pensaikko, joka sulki häneltä tien, saattoi hänet raivoon. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä yhä kauvemmaksi, paeta itseänsä, tuota toista, villipetoa, jonka hän tunsi sisällänsä raivoavan. Mutta se rupesi pääsemään hänestä voitolle, se riensi yhtä nopeasti. Seitsemän kuukautta sitten luuli hän saaneensa sen karkoitetuksi ja oli uudelleen alkanut tuntea itsensä toiseksi ihmiseksi. Ja nyt täytyi hänen alottaa uudestaan, täytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen naisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.

      Syvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin hiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä elämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän voisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.

      Hän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt radalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän pensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän kääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä. Koettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan, eikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri siinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla hän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna, kun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina maan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se oli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä viisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen päivä.

      Jacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin uuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen ja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta lyhdystä, lankesi СКАЧАТЬ