Luvattu maa. Paul Bourget

Чтение книги онлайн.

      – "Mistä sen tiesitte", kysyi Nayrac.

      – "Voiko sellaista selittää", vastasi nuori tyttö. "Mutta tiesin varmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän mielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi… Ja vaikka en ole paljoa lukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo ensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se teitä vai ei…"

      – "Surkeata onkin", jatkoi Nayrac, "kun liitto solmitaan ilman tätä sopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä… Kun sitävastoin minun on niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni, tarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni mukaan…"

      – "Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette sulhaseni", vastasi Henriette puoliääneen, "rakas sulhaseni…"

      – "Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa minua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi voinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en olisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut asumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä keskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä päivänä toisiamme kohdanneet?.."

      – "En hyväksy noita mahdollisuuksia", keskeytti nuori tyttö, kasvot veitikkamaisen hymyn kirkastamina. "Mahdotontahan olisi ollut, ettemme olisi toisiamme tavanneet."

      – "Mutta jospa emme kuitenkaan…?" jatkoi sulhanen.

      – "Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua", vastasi Henriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, "mutta tiedän, etten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin…"

      He pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten sinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun sisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa kaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut nuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut koskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei varjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet yhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat ja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia tuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin, joutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän käänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä hartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan, hellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki morsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa ei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja hänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian täydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa, ensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi "lemmitylleen", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni nimittää:

      – "Onnemme on liian suuri, minä pelkään…"

      Hän ei aluksi saanut mitään vastausta. Mutta hän huomasi selvään tuskallisen ilmeen samentavan tytön lempeätä katsetta ja väristyksen kulkevan hänen puoliavoimilla huulillaan; silmäluomet vapisivat, povi kohosi, sitten, katsoen Francis'ta jälleen suoraan silmiin, nuori tyttö koki voittaa mielenliikutuksensa ja sanoi, luottamuksen hymy huulillaan:

      – "Minuakin joskus pelottaa tuo liiallinen onni. Mutta ei pitäisi pelätä. Eikö Jumala ole sen puolella, jonka omatunto on puhdas?.."

      Francis Nayrac'in mieleen oli usein tapahtumain kehittyessä muistuva tuo outo tuskallisuuden tunne, joka oli häntä ahdistanut tänä aamuna – viimeisenä heille täydellistä onnea tarjoavana aamuna – ja joka oli herättänyt vastakaikua hänen kihlattunsakin sydämessä, silloin kun kaikki heidän ympärillään tuntui olevan heidän onnensa kanssa täydellisessä, ehdottomassa sopusoinnussa. He eivät mitenkään voineet tietää sitä vaaraa, joka juuri tällä hetkellä uhkasi heidän lempensä siunattua rauhaa. Olisiko heillä siis ollut noita salaperäisiä aavistuksia, joille meidän aikamme epäilijät hymyilevät, vaikka miehet sellaiset kuin Goethe ja Napoleon ovat väittäneet näitä tulevaisuuden enteitä mahdollisiksi joskus kiihotuksen hetkinä. Vai valtasiko heidät tuo ilon ahdistus, omituinen mutta kieltämätön mielenilmiö, johon samalla kertaa sekoittuu liian valtavasta tunteesta johtuvata hermojen herpoutumista sekä täysin oikeutettua kostottarien kateuden pelkoa. Sillä tunnustammehan kaikki sen yleisinhimillisen lain, jonka traagillisena vertauskuvana esiintyy muinaiskreikkalaisten Nemesis, kammottava kohtalon jumalatar, jumalien kateuden paremmin kuin jumalien oikeuden käskyjen toimeenpanija. Voihan tietysti antaa näennäisesti luonnollisen selityksen kaikkiin tämänkaltaisiin ennustuksiin ja voihan sitäpaitsi väittää, että aavistukset useimmiten eivät käy toteen. Mutta kun joskus sattuu, että todellisuus odottamattomasti ja hämmästyttävästi osoittaa ne oikeiksi, ei vähimminkään taikauskoinen voi olla vapisematta. Olemme havaitsevinamme ulkonaisissa asianhaaroissa salaperäisen sallimuksen vaikutuksia, ja olkoon tuo ilmestymismuoto laadultaan kuinka jokapäiväinen tahansa, saa se hetkeksi mielemme kiihkeästi kuohumaan. Mitä Francis Nayrac'iin tulee, oli hänen mielenliikutuksensa sitä valtavampi, kun hän aina oli ollut fatalismiin taipuvainen. Jos usko valaisee ja suuntaa fatalismia, johtaa se toivoon ja nöyrään tyytyväisyyteen taipuvaisia sieluja tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka on ensimäinen todellisesti uskonnollisen elämän periaate. Mutta vaikka nuori mies olikin saanut uskonnollisen kasvatuksen, oli hän säilyttänyt ainoastaan tuon näennäisen kristillisyyden, joka oli hänen säädylleen ja ajalleen ominainen, ja uskonto oli hänelle vain hypoteeseista jaloin. Hänen kaitselmuksensa oli hänen kihlattunsa kauniissa silmissä, ja niitä hän ajatteli Villa Tascan puutarhasta lähdettyänsä kulkien yksin Palermon katuja, joihin päivänpaiste loi hohtavan valkeita juovia mustien varjojuovien rinnalle. Hänen ei tarvinnut paljon ponnistella unhottaakseen tuntemansa epämääräisen tulevaisuudenpelon, joka oli hänet kohta uudelleen valtaava ja silloin mitä selvimpien syiden vaikuttamana. Aamukävelystä oli hänellä tällä hetkellä vain suloinen tunnelma jälellä. Koska hänellä oli asioita toimitettavana, oli hän antanut Henrietten ja rouva Scilly'n palata vaunuissa Hotel Continentaliin, missä he asuivat kaikki kolme. Itse hän seurasi toista noista kahdesta pitkästä kadusta, jotka leikkaavat toisensa Quatro Canti nimisellä torilla ja jakavat Palermon neljään melkein yhtä suureen osaan. Hän ei ollut koskaan elävämmin tuntenut Palermon viehätystä. Tämä vieras- luontoinen kaupunki yhdistää itseensä Itämaiden, Espanjan ja Italian ominaisuuksia, rokokotyylisine, kuvapatsailla ylenmäärin koristettuine suihkukaivoineen, ahtaine kauppapuoteineen, missä kauppiaat istuvat liikkumattomina ja välinpitämättöminä niinkuin turkkilaisissa myymälöissä, veistoksilla kirjailtuine palatsineen, syvennyksiin suljettuine madonnan- ja Kristuskuvineen, joita valaisee aina palava kynttilä, saksankuminavankkureineen, joiden laidoissa hohtaa räikeävärisiä maalauksia. Ja nuo maalaukset, mitä ne esittävät! Kohtauksia Medoren ja Angelique'n elämästä, Bouillonin Gottfridia hänen kiivetessänsä Jerusalemin muureille, Garibaldia, joka puheillaan innostuttaa tuhatmiehistä joukkoansa. – Eikä Palermon laaja ja jalopiirteinen lahti ollut nuoren miehen mielessä koskaan herättänyt niin suurta ihailua kuin nyt, kun hän sivuutettuansa kunniaportin, joka muinoin oli pystytetty pyhän Rosalian juhlakulkuetta varten, näki sen aukeana edessään. Saavuttuansa hotellin portille, joka aukeaa tälle rantakadulle päin aivan lähellä Villa Giulian viehättävän kaunista puutarhaa, hän kääntyi katsomaan sataman mastotiheikön tuolla puolen siintävää meren ulappaa ynnä taivaalle kuvastuvia punertavan ja alastoman Pellegrino-vuoren piirteitä, joka vuori sekin on pyhälle Rosalialle pyhitetty. Eivät hänen mieleensä silloin synkät ennustukset muistuneet. Ei hän silloin voinut aavistaa, että hänen kaunista maisemaa ihailevat katseensa olivat hänen jäähyväisensä, – jäähyväiset hellyyden suloisille päiville, jäähyväiset hänen kalleimmalle СКАЧАТЬ