Niitä näitä runouden alalta. Erik Johan Blom

Чтение книги онлайн.

          Jo väsyksiin mä hakkasin

          Ja te'en sen uudestaan,

          Ja, kirves ehk' on terävin,

          On honka seisallaan.

          Tää käs' ol' ennen navakka;

          Nyt on se hervonnut,

          Kun talven olen pettuja

          Ja vettä nauttinut.

          Jos muunne pois ma muuttaisin,

          Vaan nähden etuan',

          Niin herroiss' ehkä löytäisin

          Ruis-leivän puhtahan.

          Lik'-kaupungissa ehkä saan

          Jo palkan melkeän;

          Näin mietin useasti; vaan

          Ei liene siitäkään.

          Näet, kuvastaako lammikko

          Siell' lehto-kumpua?

          Siell' loistaneeko aurinko

          Niin armas ihana?

          Siell' onko laakso tuoksuva

          Ja kangas mäntyneen?

          Ja, nyt jon torvi kajahtaa,

          Oi, onko siellä hän?

          Kas, pilvi kuinka turvaton

          On tuulten leikkinä —

          Ja koditonna mikä on

          Tää ihmis-elämä?

          Kentiesi, Herra helpon suo

          Jo hä'älle rahvahan,

          Kentiesi, syksy meille tuo

          Jo leivän paremman.

          "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,

          Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

          Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;

          Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

          Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,

          Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;

          Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,

          Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

          En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;

          Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.

          Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,

          Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

          Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.

          Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?

          Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,

          Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

          Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,

          Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.

          Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä

          Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

          Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,

          Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.

          Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.

          Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

          Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,

          Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':

          "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.

          Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

          Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';

          Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan

          Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,

          Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

          Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,

          Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.

          Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;

          Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

          Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,

          Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:

          Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä

          Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

          Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,

          Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.

          Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,

          Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

          "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti

          Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;

          Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,

          Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

          Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:

          Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?

          Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,

          Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

          Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in

          Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;

          Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,

          Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

          Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.

          Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.

          Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;

          Meihin СКАЧАТЬ