Niitä näitä runouden alalta. Erik Johan Blom

Чтение книги онлайн.

          Kun ma muistan muinoisia

          Hetkiäni herttaisia,

          Iltoja iki-suloja,

          Siellä sievässä kylässä

          Kallaveden kainalossa;

          Kohta sielu siipiänsä

          Pyhä lintu laajentavi,

          Kotkana kohottahikse

          Tullaksensa tuttavainsa

          Luokse Luonnon ja Perehen.

          Ei ne eksy mielestäni

          Eikä muistista murene

          Savoni sulot näkymät,

          Koti-maani mainittavat

          Seudut ihmehen ihanat.

          Vieläpä vihertelevät

          Edessäni entisesti

          Kaikki syntymä-sijani

          Maat matalat, mä'et ylävät,

          Leh'ot, laaksot lempehimmät:

          Puijon ukko, pilvi-harja,

          Vesa-rinta Vannunvuori

          Sekä Uuhimä'en sileät,

          Kallaveden katselijat:

          Vielä sieltä silmäelen

          Ääret allani avarat:

          Kuinka järvet kuumoittavat

          Sadan saarosen välistä,

          Lah'et, salmet, lammit kaikki

          Illan paisteessa palavat

          Kuvastaen kukkuloita,

          Kautta taivahan kajaten.

          Vielä kuulen kuikan äänen,

          Valitukset valko-rinnan,

          Vielä virret venhemiesten

          Airon kolkkaissa kohovan

          Moisen armon antajalle,

          Suojalle sulon asunnon.

          Kaikki saavat sieluhuni

          Tuolta nuo ihat tuhannet

          Alat tenhon armahimmat.

          Koko luonto korvihini

          Kutsun kuiskavi lumovan,

          Sinne toivoni sitovi,

          Väkevästi viehättävi,

          Sinne hartahan haluni,

          Halun muita hartahamman.

          Mut jos kuulen kulta-äänen,

          Savoni sorean kielen

          Miesten huulilta mehuvan

          Taikka vielä viettävämmin

          Sulon naisen suusta soivan;

          Silloinpa sydän sulavi,

          Leviävi, lämpiävi

          Harvoin saaduista sanoista

          Etelähän eksyneistä;

          Kieli mielen' kihloavi

          Maamme kanssa, morsiamen

          Köyhän kyllä, vaan ihanan.

          Levittää jo purppur'-hunnun

          Kerkes' yli setri-kummun.

          Helmi välkähteli ve'essä,

          Joutsen ui jo suvanteessa

          Salmen varjoisan;

          Viina hehkui rypälössä,

          Kyhky harras metsikössä

          Kukers' onneaan.

          Mutta ihaninpa puuttui

          Maailmassa: – Ruunu puuttui

          Vielä luomisen;

          Kunnes nousi tomustansa

          Ihminen ja kasvoillansa

          Hämmästytti sen.

          Lumi vuorten synkiäksi

          Käv' ja aamu-rusko läksi

          Alas tummennut;

          Tähti, joka päivän päässä

          Istui, eipä olla tässä

          Enää julennut.

          Eläimetki nousnehellen

          Kumartuivat ihmetellen

          Tulta silmien,

          Joista sulo lempi kiilsi,

          Joiden kyyneleissä piilsi

          Toivo i'äinen.

          Enkel'-parvi, nähtyänsä,

          Hänen ihat hempeänsä,

          Katsoi Tekijään.

          Luoja painoi laatimaansa

          Leiman; ja jo kuvastansa

          Iloits' hymyen.

          Sä, ku väität: "mikä luotu,

          Sielua ei sille suotu,

          Kaikki tomu se;"

          Tyhmä! astu lähtehellen,

          Kasvos' näe, ja hävystellen

          Kohta vaikene.

          Nä'eppäs otsa tiede-niekan

          Tuon, ku luonnon joka seikan

          Tuopi selkeään;

          Näe, kuin silmä leimahtaapi

          Sankarin, kun taivuttaapi

          Kansat älyllään.

          Entäs ydin ihannelman?

          Nosta linnikko mun Selman'

          Ruso-poskilta;

          Katso, sulo silmänteensä,

          Katso, tummat hiuksensa

          Tuulen vallassa!

          Taikka hiivi jälestänsä,

          Majahan kun lievitteensä

          Viepi surullen;

          Katso, kuinka kyyneleitse

          Sielun СКАЧАТЬ