Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

Чтение книги онлайн.

      Päästä tästä pälkähästä,

      tästä seikasta selitä!

      Panenpa parahan makson,

      annan lunnahat lujimmat."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Niin mitä minullen annat,

      jos pyörrän pyhät sanani,

      peräytän lauseheni,

      päästän siitä pälkähästä,

      siitä seikasta selitän?"

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Onp' on mulla kaarta kaksi,

      jousta kaksi kaunokaista;

      yks' on lyömähän riveä,

      toinen tarkka ammunnalle.

      Ota niistä jompikumpi!"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Huoli en, hurja, jousistasi,

      en, katala, kaaristasi!

      On noita itselläniki

      joka seinä seisoteltu,

      joka vaarnanen varottu:

      miehittä metsässä käyvät,

      urohitta ulkotöillä."

      Lauloi nuoren Joukahaisen,

      lauloi siitäki syvemmä.

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Onp' on mulla purtta kaksi,

      kaksi kaunoista venoa;

      yks' on kiistassa kepeä,

      toinen paljo kannattava.

      Ota niistä jompikumpi!"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Enp' on huoli pursistasi,

      venehistäsi valita!

      On noita itselläniki

      joka tela tempaeltu,

      joka lahtema laottu,

      mikä tuulella tukeva,

      mikä vastasään menijä."

      Lauloi nuoren Joukahaisen,

      lauloi siitäki syvemmä.

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "On mulla oritta kaksi,

      kaksi kaunoista hepoa;

      yks' on juoksulle jalompi,

      toinen raisu rahkehille.

      Ota niistä jompikumpi!"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "En huoli hevosiasi,

      sure en sukkajalkojasi!

      On noita itselläniki

      joka soimi solmieltu,

      joka tanhua taluttu:

      vesi selvä selkäluilla,

      rasvalampi lautasilla."

      Lauloi nuoren Joukahaisen,

      lauloi siitäki syvemmä.

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Oi on vanha Väinämöinen!

      Pyörrytä pyhät sanasi,

      peräytä lausehesi!

      Annan kultia kypärin,

      hope'ita huovan täyen,

      isoni soasta saamat,

      taluttamat tappelosta."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "En huoli hope'itasi,

      kysy en, kurja, kultiasi!

      On noita itselläniki

      joka aitta ahtaeltu,

      joka vakkanen varottu:

      ne on kullat kuun-ikuiset,

      päivän-polviset hopeat."

      Lauloi nuoren Joukahaisen,

      lauloi siitäki syvemmä.

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Oi on vanha Väinämöinen!

      Päästä tästä pälkähästä,

      tästä seikasta selitä!

      Annan aumani kotoiset,

      heitän hietapeltoseni

      oman pääni päästimeksi,

      itseni lunastimeksi."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "En halaja aumojasi,

      herjä, hietapeltojasi!

      On noita itselläniki,

      peltoja joka perällä,

      aumoja joka aholla.

      Omat on paremmat pellot,

      omat aumat armahammat."

      Lauloi nuoren Joukahaisen,

      lauloi ainakin alemma.

      Siitä nuori Joukahainen

      toki viimein tuskautui,

      kun oli leuan liettehessä,

      parran paikassa pahassa,

      suun on suossa, sammalissa,

      hampahin haon perässä.

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Oi on viisas Väinämöinen,

      tietäjä iän-ikuinen!

      Laula jo laulusi takaisin,

      heitä vielä heikko henki,

      laske täältä pois minua!

      Virta jo jalkoa vetävi,

      hiekka silmiä hiovi.

      "Kun pyörrät pyhät sanasi,

      luovuttelet luottehesi,

      annan Aino siskoseni,

      lainoan emoni lapsen

      sulle pirtin pyyhkijäksi,

      lattian lakaisijaksi,

      hulikkojen huuhtojaksi,

      vaippojen viruttajaksi,

      kutojaksi kultavaipan,

      mesileivän leipojaksi."

      Siitä vanha Väinämöinen

      ihastui ikihyväksi,

      kun sai neion Joukahaisen

      vanhan päivänsä varaksi.

      Istuiksen ilokivelle,

      laulupaaelle paneikse.

      Lauloi kotvan, lauloi toisen,

      lauloi kotvan kolmannenki:

      pyörti pois pyhät sanansa,

      perin laski lausehensa.

      Pääsi nuori Joukahainen,

      pääsi leuan liettehestä,

      parran paikasta pahasta,

      hevonen kosken kivestä,

      reki rannalta haosta,

      ruoska rannan ruokosesta.

      Kohoeli korjahansa,

      reutoihe rekosehensa;

      läksi mielellä pahalla,

      syämellä synkeällä

      luoksi armahan emonsa,

      tykö valtavanhempansa.

      Ajoa karittelevi.

      Ajoi kummasti kotihin:

      rikki riihe'en rekensä,

      aisat poikki portahasen.

      Alkoi äiti arvaella,

      isonen sanan sanovi:

      "Suottapa СКАЧАТЬ