Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

Чтение книги онлайн.

      "Mi sinä olet miehiäsi,

      ku, kurja, urohiasi?

      Vähän kuollutta parempi,

      katonutta kaunihimpi!"

      Sanoi pikku mies merestä,

      uros aallon vastaeli:

      "Olen mie mokoma miesi,

      uros pieni, veen väkeä.

      Tulin tammen taittamahan,

      puun murskan murentamahan."

      Vaka vanha Väinämöinen

      itse tuon sanoiksi virkki:

      "Ei liene sinua luotu,

      eipä luotu eikä suotu

      ison tammen taittajaksi,

      puun kamalan kaatajaksi."

      Sai toki sanoneheksi;

      katsahtavi vielä kerran:

      näki miehen muuttunehen,

      uuistunehen urohon!

      Jalka maassa teutaroivi,

      päähyt pilviä pitävi;

      parta on eessä polven päällä,

      hivus kannoilla takana;

      syltä oli silmien välitse,

      syltä housut lahkehesta,

      puoltatoista polven päästä,

      kahta kaation rajasta.

      Hivelevi kirvestänsä,

      tahkaisi tasatereä

      kuutehen kovasimehen,

      seitsemähän sieran päähän.

      Astua lykyttelevi,

      käyä kulleroittelevi

      lave'illa lahkehilla,

      leve'illä liehuimilla.

      Astui kerran keikahutti

      hienoiselle hietikolle,

      astui toisen torkahutti

      maalle maksankarvaiselle,

      kolmannenki koikahutti

      juurelle tulisen tammen.

      Iski puuta kirvehellä,

      tarpaisi tasaterällä.

      Iski kerran, iski toisen,

      kohta kolmannen yritti;

      tuli tuiski kirvehestä,

      panu tammesta pakeni:

      tahtoi tammi kallistua,

      lysmyä rutimoraita.

      Niin kerralla kolmannella

      jopa taisi tammen kaata,

      ruhtoa rutimoraian,

      satalatvan lasketella.

      Tyven työnnytti itähän,

      latvan laski luotehesen,

      lehvät suurehen suvehen,

      oksat puolin pohjosehen.

      Kenpä siitä oksan otti,

      se otti ikuisen onnen;

      kenpä siitä latvan taittoi,

      se taittoi ikuisen taian;

      kenpä lehvän leikkaeli,

      se leikkoi ikuisen lemmen.

      Mi oli lastuja pirannut,

      pälähellyt pälkäreitä

      selvälle meren selälle,

      lake'ille lainehille,

      noita tuuli tuuitteli,

      meren läikkä läikytteli

      venosina veen selällä,

      laivasina lainehilla.

      Kantoi tuuli Pohjolahan.

      Pohjan piika pikkarainen

      huntujahan huuhtelevi,

      virutteli vaattehia

      rannalla vesikivellä

      pitkän niemyen nenässä.

      Näki lastun lainehilla;

      tuon kokosi konttihinsa,

      kantoi kontilla kotihin,

      pitkäkielellä piha'an,

      tehä noian nuoliansa,

      ampujan asehiansa.

      Kun oli tammi taittununna,

      kaatununna puu katala,

      pääsi päivät paistamahan,

      pääsi kuut kumottamahan,

      pilvet pitkin juoksemahan,

      taivon kaaret kaartamahan

      nenähän utuisen niemen,

      päähän saaren terhenisen.

      Siit' alkoi salot silota,

      metsät mielin kasvaella,

      lehti puuhun, ruoho maahan,

      linnut puuhun laulamahan,

      rastahat iloitsemahan,

      käki päällä kukkumahan.

      Kasvoi maahan marjanvarret,

      kukat kultaiset keolle;

      ruohot kasvoi kaikenlaiset,

      monenmuotoiset sikesi.

      Ohra on yksin nousematta,

      touko kallis kasvamatta.

      Siitä vanha Väinämöinen

      astuvi, ajattelevi

      rannalla selän sinisen,

      ve'en vankan vieremillä.

      Löyti kuusia jyviä,

      seitsemiä siemeniä

      rannalta merelliseltä,

      hienoiselta hietiköltä;

      kätki nää'än nahkasehen,

      koipehen kesäoravan.

      Läksi maata kylvämähän,

      siementä sirottamahan

      vierehen Kalevan kaivon,

      Osmon pellon penkerehen.

      Tirskuipa tiainen puusta:

      "Eipä nouse Osmon ohra,

      ei kasva Kalevan kaura

      ilman maan alistamatta,

      ilman kasken kaatamatta,

      tuon tulella polttamatta."

      Vaka vanha Väinämöinen

      teetti kirvehen terävän.

      Siitä kaatoi kasken suuren,

      mahottoman maan alisti.

      Kaikki sorti puut soreat;

      yhen jätti koivahaisen

      lintujen leposijaksi,

      käkösen kukuntapuuksi.

      Lenti kokko halki taivon,

      lintunen ylitse ilman.

      Tuli tuota katsomahan:

      "Miksipä on tuo jätetty

      koivahainen kaatamatta,

      puu sorea sortamatta?"

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Siksipä on tuo jätetty:

      lintujen lepeämiksi,

      kokon ilman istumiksi."

      Sanoi kokko, ilman lintu:

      "Hyvinpä sinäki laait:

      heitit koivun kasvamahan,

      puun sorean seisomahan

      linnuille СКАЧАТЬ