Suomalaisen teatterin historia IV. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kävi siis Kuopiossa, ja silloin hän viimeisen kerran näki Minnan, sillä vaikka tämä syksympänä yhteen aikaan oli parempi, niin ei hänellä enään ollut vuottakaan jälellä. Mitään lähempiä tietoja käynnistä meillä ei ole, mutta ilmankin se osottaa Kaarlo Bergbomin sydämenlaatua, kuinka hän (niinkuin Minna Canth, ensi kerran tavattuansa hänet, kesällä 1882 oli kirjoittanut Olga Kiljanderille) oli "kaukana kaikesta pikkumielisyydestä", kuinka hän itse tahtoi unohtaa ja saada Minna-rouvankin unohtamaan mitä katkeraa heidän välillään oli ollut.

* * * * *

      Syyskauden toimi alkoi taas kansannäytännöillä, joista ensimäinen, Anna Liisa, oli 30/8. Ohjelmistolle uusi kappale, Jalmari Finnen suomentama Alex. Bissonin ja Ferd. Carrén 3-näytöksinen huvinäytelmä Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), annettiin 18/9. Pääroolit tässä kevyessä – ehkä liiankin kevyessä – mutta hienossa ja hupaisessa näytelmässä olivat Lindforsilla ja Katri Rautiolla. Heidän oivallisen näyttelemisensä ansioksi on luettava, että kappale pääsi täyteen arvoonsa – se meni syksyllä 6 kertaa. Sitä vastoin voitiin vain 4 kertaa antaa Jalmari Finnen kääntämä Franz von Schönthanin ja Franz Koppel-Ellfeldin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kreivitär Kirkassilmä, jonka ensi-ilta oli 30/9. Senkään esitys ei ollut arvoton – opintomatkalta juuri palannut rva Suonio pääroolissa sekä rva Poppius, Rautio, Weckman, Salo, nti Lähteenoja j.n.e. toisissa – mutta koomillisuus oli jokapäiväisempää ja teennäisempää.

      Lokakuun päävaltti oli Orleansin neitsyt, yhdeksän vuoden päästä uusittuna. Ensi-ilta oli 14/10, eikä Schillerin romanttinen draama ollut tehoomatta, joskaan ei Maiju Rängman nimiroolissa muuta kuin paikottain kohonnut tehtävän tasalle; se meni syksyllä 8 kertaa. Samalta kuukaudelta on mainittava Molière-ohjelma (28/10), joka käsitti huvinäytelmät George Dandin ja Sievistelevät hupsut, edellinen uusi, jälkimäinen uusinto. Kummassakin oli päätehtävä Lindforsilla, jonka George Dandin ei kuitenkaan luonteen varmassa käsittämisessä kohonnut hänen parhaimpien Molièrehahmojensa rinnalle.

      Vihdoin voitiin tänäkin syksynä esittää kotimainen alkuteos, nimittäin A. B. Mäkelän 5-näytöksinen näytelmä Ruukin jaloissa (18/11). Vaikka kappale oli juoneltaan jotenkin sekava ja vailla selvää aatteellista pohjaa, oli sillä Karjalan murteella sepitetyn vuoropuhelun sekä yksityisten luonteiden ja kohtausten luontevuudessa siksi ansioita, että menestys varsinkin ensi-iltana oli sangen hyvä.33 Näyttämöllä uutuus pysyi vain kolme iltaa. Esityksen ja yleisön suosion huippukohta oli neljännessä näytöksessä, missä Vallinkorva (Rautio) lauloi O. Merikannon säveltämän surunvoittoisen laulun.

      Joulukuulla näyteltiin vielä yksi ohjelmistolle uusi kappale: A. Leinon suomentama A. Blanchen 2-näytöksinen ilveily Kuleksiva teatteriseura (2/12). Kumarrusmatkan jälkeen esitettynä vanha farssi hullunkurisine kohtauksineen teki toivotun vaikutuksen; Lindfors oli johtaja Sjövall, Falck nahkurimestari, joka tietämättään joutuu osalliseksi parhaillaan esitettyyn näytelmään. – Varsinaisen värinsä sai sentään joulukuun ja osaksi tammikuunkin ohjelmisto usein ennenkin annetun, mutta aina mieluisan Donizettin oopperan Rykmentin tyttären kautta, jossa tällä kertaa nimiroolissa esiintyi nti Ida Flodin, Ida Basilierin sisaren tytär. Nuori laulajatar, jonka laulua ja näyttelemistä arvosteltiin "sielukkaaksi ja viehättäväksi" menestyi oivallisesti, ja ooppera, jossa muut esiintyjät, samoin kuin kolme vuotta ennen, olivat seurueen jäseniä, esitettiin 10 kertaa (9/12-27/1).

      Tänä syksynä Emilie vielä sai kolme kirjettä Minna Canthilta, kaikki marraskuulla. Enimmäkseen niissä puhutaan päällysvaatteesta, "kapasta", jonka Minna pyysi Emilien valita ja ostaa hänelle. Emilie suorittikin asian kirjoittajan täydelliseksi tyytymykseksi. Sen ohella saamme niistä tietää, miten hänen terveytensä oli vaihteleva ja yleensä huono. Syyskuulla hän oli ollut parempi, mutta lokakuulla taas huonompi; marraskuulla unettomuus oli käynyt kovin rasittavaksi. Ymmärrettävää on että semmoisissa oloissa ei ollut puhettakaan kirjailijatoimen jatkamisesta, mutta kuitenkin Minna näyttää seuranneen teatteri- ja kirjallista elämää. Hän lausuu tyytyväisyytensä A. B. Mäkelän kappaleen johdosta. "Hänen uusi kappaleensa oli minulle aivan yllätys. Uusihan tämä on, tietysti, eikä se vanha 'Lemminkäinen'.34 Kunpa hänestä nyt vielä tulisi mies!" Hän on pahoillaan, että Kaarlo oli raihnainen. [Emilie oli kai kertonut sen]. "Hän näytti niin erinomaisen terveeltä syksyllä täällä käydessään." Hän on mielissään, että Bergbomit pitävät Teuvo Pakkalasta. "Hän on noita hiljaisia ja uskollisia, sen vuoksi niin sydämestäni soisin hänelle menestystä." Ja sitten Erkosta: "Onni ettei J. H. Erkko tullut valtiopäiville. Mitenkä hän olisi niihin toimiin soveltunut? Parasta kun pysyy omalla alallaan. Siellä hän voi pysyä eheänä ja saada jotain aikaan." Itsestään kirjoittaen hän valittaa, ettei jaksa työtä tehdä vaan täytyy maata, päivät ja yöt hautoen omia ajatuksiaan. Parempaa hän ei toivoisi kuin että voimat parantuisivat, niin että hän voisi oleskella Bergbom-sisarusten kanssa, nimittäin siten että nämä tulisivat Kuopioon kylpemään. Joulunaikana (26/12) Minnan tytär, Maiju Westerlund (Vuorisalo), ilmottaa äidin jo kaksi viikkoa maanneen lakanoiden välissä ja olevan kykenemätön itse kirjoittamaan.

      Tammikuulla näyteltiin Kiven muistopäivänä Erkon Kullervo ja Topeliuksen syntymäpäivänä Regina von Emmeritz sekä niiden ohella Rykmentin tytär, Vasantasena ja kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta. Toinen oli Ibsenin uusi draama John Gabriel Borkman, 10/1. Nimiroolin Leino suoritti älykkäästi ja vaikuttavasti, niin kuvatessaan Borkmanin hermostunutta odotusta ja luottamusta uuteen tulevaisuuteen ja niin myöskin hänen murtumistaan, kun hän huomaa erehtyneensä. Gunhildina rva Salo oli ehkä liian tyly olemukseltaan, mutta rva Poppius oli onnistanut Ella Rentheiminä, samoin Lindfors kerrassaan etevä Foldalina sekä rva Rautio hyvä pienessä rva Wiltonin roolissa. Näyttämöllepanosta ansainnee viime näytöksen talvimaisema mainitsemista. – Toinen uutuus oli 29/1 ensi kerran näytelty Z. Topeliuksen kirjoittama, Tuokon suomentama ja Paciuksen säveltämä Kyypron prinsessa. Bergbom oli kauvan miettinyt tämän oopperamaisen satunäytelmän ottamista, se kuului, niin sanoaksemme, hänen isänmaalliseen ohjelmaansa. Syntyneenä sen isänmaallisen ja taiteellisen innostuksen aikana, joka sai Helsingin ensimäisen kiviteatterin muurit nousemaan, se oli esitetty ensi kerran saman teatterin vihkijäisissä 22/11 1860, roolit yksityisten taiteen- ja musiikinystäväin käsissä; nyt se ensi kerran liitettiin varsinaisen teatterin ohjelmistoon, samalla käännettynä "oikealle kielelleen". Jos näet Topelius nähtyään Ida Aalbergin suomalaisella näyttämöllä Reginana saattoi sanoa tämän "tulleen kotia", niin oli hänellä vielä suurempi syy sanoa sitä Kyypron prinsessasta, koska näytelmän aihe on Kalevalan Lemminkäistarina ja loistava prinsessa runojemme Kyllikki. Ettei kappale draamallisena taideteoksena vastaa Erkon Ainoa, on sillä puolustettu ettei se pyydäkään olla muuta kuin "satunäytelmä", ja että sen ansiot sen mukaan ovat vienossa lyriikassa ja satumaisessa loistossa, joiden lähtökohtana on runoilijan nerollinen rohkeus yhdistää suomalaisen muinaisuuden kreikkalaiseen, sekä Paciuksen sävelmissä, korvia hivelevissä kuoroissa ja lauluissa. Oivaltaen mitä näytelmä vaati, Bergbom oli tehnyt voitavansa saadakseen näyttämölaitokset sopusointuun sen kanssa, ja kritiikki tunnustikin, että teatteri tällä kertaa "voitti itsensä". Toinen kuvaelma oli toista kauniimpi, kreikkalaisia ja suomalaisia aiheita oli uskaliaasti yhdistetty (esim. Lemminkäisen palatsissa), mutta samalla niin aistikkaasti, että irvikuva vältettiin. – Esiintyjistä Katri Rautio nimiroolissa oli etevin, varsinkin viime näytöksessä kohoten suureen taiteelliseen voimaan. Muista mainittakoon Halme – Lemminkäinen, Ahlberg – Medon, Kallio – Tiera, vieraana esiintyvä Lilli Kajanus – Anemotis ja Olga Salo – Helka. Kuoroissa oli tietenkin avustajia teatterin ulkopuolelta; Robert Kajanus orkesterineen säesti. – Ensi-illalla oli oikea juhlaleima ja suosionosotukset olivat riemukkaita. Topeliusta, joka oli saapuvilla, tervehdittiin lopussa eläköönhuudoilla, jotka uudistuivat kahta innokkaammin kun esirippu uudestaan nousi ja näyttämölle oli asetettu runoilijan ja Paciuksen seppelöidyt rintakuvat. Sitte huudettiin Bergbomkin esiin, ja kaiken lopuksi laulettiin Maamme-laulu. Bergbom itse kirjoitti СКАЧАТЬ