Kaarle XII:n historia. Voltaire

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." – Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" – Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. – Voltairen huomautus.]

      Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

      Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.6 Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." – Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.

      Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.

      Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.

      Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten – ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien – rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.

      Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.7 Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä – Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X: n lesken – kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.

      Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI: n hallitessa ottanut osaa valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan, että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.

      Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin. "Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän Majesteettinne miettii niin vakavasti?" – "Ajattelen", vastasi prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen käskettävissä". – Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan. Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.8

      Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan. Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti, ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen hänelle.

      Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen. Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.

      Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta orjuudestaan.9

      Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä, joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas korotti hänet kreiviksi, – Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.

      Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua СКАЧАТЬ