Wakefieldin kappalainen. Oliver Goldsmith

Чтение книги онлайн.

      – Yöks sinne jää, ja minkä voi,

      – Sen talo tarjookin:

      – Olk'vuoteen, leipää, lepoa

      – Ja siunaukseinkin.

      – Tuoll' laitumilla laumat käy.

      – Ne multa rauhan saa.

      – Minua Herra armahti:

      – Niit' tahdon armahtaa.

      – Mä vuorten rintehiltä vain

      – Saan niukan ravinnon.

      – On yrtit, heelmät ruokanain,

      – Ves' juomanani on.

      – Käy, vieras, huoles heitä pois

      – Ja mustat murehet!

      – Maan lapsen tarpeet vähät on

      – Ja lyhyt-aikaiset.

      Niin lempeet oli sanat nuo

      Kuin kaste taivainen,

      Ja nöyrin mielin matkamies

      Nyt seuras mökillen.

      Syvällä syliss' erämaan

      Pien' mökki piilee tuo.

      Ja turvan, levon rauhaisan

      Se eksyneelle suo.

      Ei vartijoita varastot

      Vähäiset kaipaakaan:

      Siell' oven aukas vieraillen

      Puusalpa heikko vaan.

      Jo lepoon kutsuu illansuu.

      Nyt tulta takkahan!

      Ja ehtoollista erakko

      Käy rakentamahan.

      Hän leipää, hedelmiä tuo

      Hymyillen pöytähän,

      Ja pitkän illan ratoksi

      Satuja kertoo hän.

      Ja lattialla leikkiään

      Lyö kissa kehräten,

      Ja sirkka laulaa raossaan,

      Tuli räiskii iloinen.

      Mut vieraan kasvot yhä vaan

      Hymyä vaille jää.

      Suru painaa häntä syvä niin…

      Hän itkuun hyrähtää.

      Ja syvä suru täytti myös

      Erakon sydämen.

      – Mikä huoli rintaas rasittaa?

      – Oi virka, poikanen!

      – Läksitkö linnain loistavain

      – Sä huolta karkuhun?

      – Vai ystävätkö pettivät,

      – Vai petti armas sun?

      – Voi, rakkauden riemu on

      – Niin halpaa, haihtuvaa.

      – Mut kahta halvempi on hän,

      – Ken sitä armastaa.

      – On nimi vain tuo "ystävyys",

      – Se tyyten tenhoo sun,

      – Ihanaan uneen painaa, mut

      – Herättää itkuhun.

      – Ja rakkaus pelkkä hely on,

      – On lelu tyttöjen.

      – Kenties se viihtyä vielä vois

      – Pesässä kyyhkysten.

      – Hyi poika! Huoles heitä pois!

      – Älä luota naisiin! –  Sen

      Kun lausui hän, niin puna nous

      Jo pojan poskillen.

      Ja kas! Uus kauneus elähti

      Nyt vieraan kasvoihin,

      Niin ihana kuin aamun koi

      Ja yhtä kerkeekin.

      Mitä tietää katse karttava

      Ja povi aaltoisa?

      Kas! Poika lempiväinen tuo

      On – impi ihana!

      "Voi, kurjalle sä anteeks suo!"

      Huus' impi tuskissans'.

      "Tän huoneen saastutin mä, voi,

      Miss' asut Herras kanss'!

      "Mun tyttö raukan lempi vain

      Se saattoi kulkemaan.

      Ha'in rauhaa, mutta löysinkin

      Mä epätoivoa vaan.

      "Rannalla Tynen asuttiin

      Kanss' armaan taattosein.

      Kaikk' aarteet linnan säädetty

      Mun oli omaksein.

      "Mua kodist' armaast' ottamaan

      Moni ritar' uljas riens.

      Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks

      Se sinne ohjas tiens.

      "Muassa muitten usein näin

      Myös nuoren Edwinin,

      Mut lempeään ei pukenut

      Hän koskaan sanoihin.

      "Varoja, valtaa vailla hän,

      Ja halp' ol' pukukin,

      Mut viisas, uljas oli hän —

      Siks' mulle rakkahin.

      "On armas aamun aurinko

      Ja kaste hiljainen,

      Mut armahampi Edwinin

      Olj sydän herttainen

      "Puu väikkyy kasteen helmissä,

      Mut väikkyy hetken vaan:

      Hän kaste oli, mut mua voi!

      Mä väikyin hetken vaan.

      "Ma liehuin kevytmiellä niin,

      Mun syömen' ilkamoi:

      Kun lemmen tuskaa kärsi hän,

      Se mulle riemun toi.

      "Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,

      Mun jätti, ylpeän,

      Ja erämaihin poistui pois

      Ja siellä kuoli hän.

      "Mun syyni on, ja hengelläin

      Sen tahdon sovittaa:

      Niin, siihen, missä lepää hän,

      Ma tahdon nukahtaa.

      "Näin päättyköön tää toivoton,

      Tää kurja elämä,

      Mun tähten' Edwin kuoli, – nyt

      Mä hänen tähtensä."

      – Luoja varjelkoon! –  huus toinen

      Hänet syliins' sulkikin:

      Tää hämmästyi, mut – olikin

      Sylissä Edwinin.

      – Mun Angelinan', katsohan,

      – Tunnethan, armaisen'?

      – Sun СКАЧАТЬ