Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia. Lagerlöf Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja myrskyn runtelemana, nyt sen mastossa oli kultainen salko ja suurenmoiset purppurareunaiset purjeet. Keulassa oli säihkyvä Neptunuksen kuva ja perässä värikäs silkkikankainen teltta. Eivätkä merimiehet tietenkään unohtaneet verhota laivankylkiä matoilla, joiden riippuvat ripsut viistivät vedenpintaa, ja kietoa raskaisiin airoihin kultanauhoja.

      Eikä laivaväki tietenkään jättänyt ylleen suolaisen meriveden läpikostuttamia vaatteita, joita he olivat käyttäneet matkalla ja joita myrskyt ja aaltojen pärskeet olivat parhaansa mukaan yrittäneet kuluttaa ryysyiksi. He pukeutuivat valkoisiin pukuihin, kietoivat uumilleen purppuravyön ja kiinnittivät tukkaansa välkkyviä renkaita.

      Silvius Antoniuskin virkosi velttoudestaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut hyvillään, kun vihdoinkin saattoi ryhtyä sellaiseen, mitä hän ymmärsi. Hän ajellutti partansa, leikkuutti tukkansa ja hierotutti koko ruumiinsa tuoksuvilla öljyillä. Sitten hän otti ylleen pitkäliepeisen puvun, kiinnitti hartioilleen viitan, laski hiuksilleen leveän kultarenkaan ja valitsi Galenuksen antamasta isosta korulippaasta sormuksia ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja kultaisen vyön. Sonnustauduttuaan valmiiksi hän veti silkkiteltan purppuraverhot syrjään ja asettui matalalle lepovuoteelle teltan aukon kohdalle, jotta rannikon asukkaat näkisivät hänet.

      Näiden valmistelujen aikana laiva oli viilettänyt yhä soukempia salmia, ja viimein merimiehet huomasivat joudutun joen suuhun. Oli jo tultu makeaan veteen. Aluksen kahden puolen levisi yhtenäinen manner.

      Kolmisoutu lipui hiljalleen joen kimmeltelevää pintaa. Ilma oli mitä ihanin, koko luonto säteilevän tyyni. Mutta miten viehättävästi upea kauppa-alus elähdyttikään tuota suurta autiutta ja jylhyyttä!

      Joen kummallakin rannalla kasvoi korkeaa, sankkaa aarniometsää. Synkänvihreät havupuut olivat tunkeutuneet aivan vesipiihin. Iäti, lakkaamatta virtaava vesi oli uurtanut mullan pois niiden juurien välistä, ja vielä enemmän kuin ikivanhat puut herättivät merimiehissä kunnioitusta nuo paljaat juuret, jotka olivat kuin jättiläisten suunnattomia jäseniä. Täällä ei, niin he ajattelivat, ihmisen ikinä onnistu kasvattaa viljaa, milloinkaan ei tänne raivata sijaa kaupungille, ei edes maataloille. Noiden teräksenkovien juurten verkothan ovat punoutuneet toisiinsa silmänkantamattomiin. Jo se seikka tekee metsän vallan ikuiseksi, muuttumattomaksi.

      Jokivarsilla oli puita niin tiheässä ja niiden oksat niin takertuneet toisiinsa kiinni, että ne muodostivat kahden puolen lujan, läpäisemättömän muurin. Nuo pistävistä neulasista muodostuneet muurit olivat niin lujat ja korkeat, ettei linnoitettu kaupunki olisi voinut toivoa mahtavampaa suojavarustusta.

      Mutta siellä täällä oli havumuurissa sentään aukkoja. Niitä oli polkujen kohdalla, joita eläimet käyttivät käydessään joella juomassa. Noista aukoista muukalaiset saattoivat silmäillä metsän sisään. He eivät olleet koskaan nähneet mitään tuontapaista. Paisteettomassa hämärässä kasvoi puita, joiden runko oli paksumpi kuin Roomassa portinpielissä kohoavat tornit. Siellä oli suunnattomana ryteikkönä määrättömästi puita, jotka taistelivat valosta ja ilmasta. Ne tunkivat toistensa päälle ja kamppailivat keskenään, heikoimmat ruhjoutuivat ja painuivat lähtemättömästi toisiinsa kiinni. Ne taistelivat ja kilpailivat kuin olisivat olleet eläviä ihmisiä. Mutta laivaväki tuumi, että jos tuossa puiden maailmassa liikkui eläimiä tai kuljeksi ihmisiä, näiden täytyi tunkeutua eteenpäin toisella tavoin kuin roomalaiset tiesivät, sillä koko metsä oli maasta latvoihin saakka yhtenä ainoana jäykistä, havuttomista oksista muodostuneena verkkokudoksena. Noista oksista riippui kyynärän pituisia liehuvia, harmaita naavatupsuja, jotka saivat puut näyttämään pitkätukkaisilta ja – partaisilta peikoilta ja kummituksilta. Mutta niiden juurella oli maankamara lahoavien runkojen peitossa, ja jalka olisi siellä vajonnut mädänneeseen puuhun kuin sulavaan lumeen.

      Metsän siimeksestä uhosi tuoksu, joka kaikista laivassa olevista tuntui suloisen huumaavalta. Se oli pihkan ja metsähunajan väkevää lemua, johon sekaantui lahoavien runkojen ja punaisten ja keltaisten jättiläissienten tympeää hajua.

      Kieltämättä tuo kaikki tuntui tavallaan pelottavalta ja kammottavalta, mutta tuntui myös mieltä ylentävältä tavata luonto kaikessa voimassaan, ennen kuin ihminen oli ennättänyt ruveta rajoittamaan sen valtaa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin yksi merimiehistä alkoi hyräillä metsänjumalan hymniä, ja vaistomaisesti koko joukko yhtyi lauluun. He eivät enää odottaneet tapaavansa ihmisiä tässä metsämaailmassa. Heidän sydämensä täyttivät hurskaat ajatukset, he ajattelivat metsänjumalaa ja – neitoja. He tuumivat, että Pan oli, Hellaan metsistä karkotettuna, paennut pohjan perille. Hurskas laulu huulillaan he nyt saapuivat hänen valtakuntaansa.

      Aina kun laulu vaikeni, miehet kuulivat metsästä hiljaista soittoa. Korkealla sydänpäivän helteessä puiden latvoissa värisevät neulaset soivat ja lauloivat. Merimiehet keskeyttivät yhä useammin laulunsa kuullakseen, eikö Panin huilu kohta alkaisi kaikua.

      Laiva lipui yhä hitaammin soutajien vedellessä airoilla yhä hiljemmin. Merimiehet tähyilivät rannalla kuusten alla kullan vihreänä ja mustanpuhuvana soluvaan veteen. He tähyilivät korkeaan ruo'ikkoon, jonka lehdet värisivät ja kahisivat virran vuolteessa. He olivat sellaisen jännittyneen odotuksen vallassa, että säpsähtivät nähdessään kiitävän sudenkorennon tai huomatessaan valkeita lumpeita, joita hohteli ruo'ikon kauniissa hämyssä.

      Ja uudelleen kaikui laulu: »Pan, sa valtias metsien!» He eivät enää ajatelleetkaan kaupantekoa. He tunsivat olevansa jumalien asuinsijan kynnyksellä. Kaikki maalliset huolet olivat haihtuneet mielestä.

      Silloin yht'äkkiä tuollaisen eläinten juomapolun suussa…

      Siellä seisoi hirvi, leveäotsainen kuninkaallinen eläin, sarvet tuuheahaaraiset kuin metsä.

      Kolmisoutulaivassa tuli haudan hiljaisuus. Airot painuivat huopaamaan pysähdyttäen aluksen. Silvius Antonius kohottautui purppuravuoteeltaan.

      Kaikkien katseet olivat kiintyneet hirviurokseen. He luulivat näkevänsä sen selässä häämöttävän jotakin outoa, mutta metsän pimentoon oli riippuvien oksien lomitse mahdoton nähdä tarkkaan.

      Turpa koholla seisoi kuninkaallinen eläin kauan aikaa vainuten kolmisoutua kohti. Lopulta se näytti tajuavan, ettei tuo iso laiva ollut vihamielinen olento. Se astui askelen veteen. Astui toisen. Leveiden sarvien takaa häämötti yhä selvemmin jotakin vaaleaa ja heleää. Olikohan hirviuroksen sarvissa kokonainen liikkuva ruusupensas?

      Miehet vetivät airoilla muutaman varovaisen vedon. Kolmisoutu lipui komeaa eläintä kohti. Se siirtyi aivan kuin itsestään lähemmäksi ruo'ikon reunaa.

      Hirvi astui hiljaa veteen, tunnusteli varovasti joenpohjaa, jottei tarttuisi kiinni puunjuuriin. Nyt saattoi jo selvästi erottaa sarvien takaa vaalean tukan kehystämät tytönkasvot. Hirven selässä istui tuollainen nymfi, metsänneito, jollaisia merimiehet olivat odottaneet ja uskoivat varmasti olevan tässä alkukantaisessa maailmassa.

      Kolmisoudun väki joutui pyhän innostuksen valtaan. Erään Sisiliasta kotoisin olevan miehen mieleen johtui laulu, jota hän oli laulanut lapsena leikkiessään Syrakusan ympäristön kukkaisilla tasangoilla. Hän alkoi hyräillä:

      »Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,

      Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»

      Ja kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he koettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa kerratessaan säettä:

      »Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»

      Laiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että se jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.

      Mutta СКАЧАТЬ