Lauri Stenbäck. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ syynä siihen, ettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka hän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin tuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan. Kuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus syvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä tärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä seuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan kadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja elämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.

      Voisi tuntua siltä, kuin vastaesitellyn tapauksen olisi pitänyt muitta mutkitta johtaa Stenbäck papin uralle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hänen taipumuksensa olivat liian selvästi kääntyneet esteettisiin ja kaunokirjallisiin harrastuksiin. Kotona viettämänsä vuoden ja pitkän aikaa vielä edelleen hän omisti aikansa miltei yksinomaan n.s. humaniorain lukemiseen. Paitsi ruotsalaista kirjallisuutta harrasti hän etupäässä saksalaisten klassillisten ja romantillisten kirjailijain lukemista. Omaisten tiedonannon mukaan hänellä oli Saksan kirjallisuutta tutkiessaan tapana sisarilleen kertoa, mitä hän siitä oli löytänyt kaunista ja vaikuttavaa. Tytöt kun eivät osanneet saksaa, kävi se niin, että Lauri vapaasti ja sujuvasti käänsi heille sekä suorasanaisia että runomuotoisia kohtia. Kun tätä jatkui useita vuosia, opasti hän sisarensa Saksan kirjallisuuden tuntemiseen, joka siihen aikaan lienee ollut varsin harvinaista maalaispappien tyttärille. Ranskaa hän ei lukenut eikä myöskään englanninkieltä; vasta vanhemmalla iällään hänen mainitaan mieltymyksellä harrastaneen englantilaista kirjallisuutta, jota hän luki ruotsalaisista ja saksalaisista käännöksistä. Näistä opinnoista ja Stenbäckin ajatuselämästä ylipäänsä ensimmäisenä ylioppilasaikana on todisteita säilynyt kolmessa käsinkirjoitetussa vihossa, jotka kaikki ovat vuodelta 1828. Kaksi niistä sisältää hajanaisia mietelmiä, osaksi kirjoista, osaksi omasta varastosta saatuja. Niinpä on kirjaan pantuna Jean Paulin, Goethen, Schillerin, Herderin, Novaliksen, Fr. Schlegelin, Tieckin y.m. mietelmiä. Ennen muita on ensinmainittu kiinnittänyt hänen mieltään tähän aikaan. Sitä ei osoita ainoastaan otteiden paljous, vaan myöskin seuraava innostunut huudahdus: "On sanomattoman terveellistä sielulle lukea ja tutkiella sellaisia syviä kirjailijoita kuin Jean Paul; on kuin tuntisi tuulahduksen korkeasta, henkien ja enkelien sukuisesta Hengestä, joka puhaltaa maiset usvat sielustamme." Toisella kertaa hän lausuu lukemainsa kirjailijain johdosta: "Goethen ja yleensä parempien saksalaisten kirjailijain romaanit miellyttävät nuorukaista; Walter Scott enemmän miestä" – subjektiivinen arvostelu, jonka selittää hänen ihanteellisuuteen tähtäävä mielensä.

      Mitä hänen omiin ajatelmiinsa tulee, on muistaminen, että ne on kirjoittanut nuorukainen, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Se selittää tuon nuorekkuuden ja liioittelun hänen tavassaan lausua ajatuksensa, mutta siitä huolimatta ne sisältävät paljon sellaista, mikä on kuvaavaa Stenbäckin maailmankatsannolle kypsyneemmälläkin iällä. Sanalla sanoen: samoinkuin ehtoollisrukouksissa tapasimme ilmeisiä piirteitä tulevasta runoilijasta, samoin tunnemme nuorukaisen ajatuksista tulevan miehen. Luonnollisesti on suuri osa ajatelmia syntynyt lukemisesta eikä persoonallisesta elämänkokemuksesta, mutta vaikkapa ne siis eivät olekaan ehdottomasti alkuperäisiä, lausuvat ne kuitenkin sattuvalla tavalla ilmi, mitä hän on pitänyt totena ja oikeana. Sen vuoksi seuraavat otteet muistiinpanovihoista eivät ainoastaan liene täysin paikkansa ansaitsevia, vaan myöskin lukijan mielenkiintoa herättäviä.

      Mainittiin jo, että mietelmät ovat hajanaisia, s.o. seuraavat toisiaan ilman yhteyttä, niin että ainoastaan poikkeuksellisesti pari kolme muodostaa yhtenäisen ajatusjakson. Jotta ne olisivat nautittavampia lukea, on ne tässä järjestetty ryhmiin aineen mukaan jättäen pois sellaista, jolla ei ole näyttänyt olevan persoonallista luonnetta.

       Itsetunto.

      Oikein ajattelevan ja tuntehikkaan tulee aina olla kyllin itselleen; hänellä tulee olla rohkeutta seurata hyvää haltiaansa etsimättä syrjästä ketään tuekseen.

      Joka miehen tulee olla kyllin itselleen.

      Nöyryys Jumalan edessä on voimaa ja miehuutta ihmisten edessä.

      Miehekäs ylpeys ja sankarivoima on oman sisällisen arvonsa tuntemista.

      Ei mikään ole niin tuskallista kuin nähdä itsensä syyttömästi sivuutetuksi.

      Syvän ja pysyvän haavan viiltää sydämeen, kun näkee sielunsa tunteet ja halut väärinkäsitetyiksi ja halveksituiksi.

      Se joka pelkää vaikeuksia, ei ole tehty niiden voittajaksi.

       Elämä.

      Voimaton elämä on kurjinta kaikesta; se kahlehtii mielikuvituksen, jollei se sitä kokonaan hävitä, ja alentaa ihmisen eläinten kaltaiseksi. Taistelu antaa vereksiä voimia, ja on aina jotain kaunista siinä, että saa koetella voimiaan.

      Kuinka monta kuvaa nuoruus luokaan itselleen; se luo elämän itselleen käsitystensä mukaan. Onnellinen se, jolla on voimaa vaeltaa sitä tietä, jonka nuoruuden saastuttamaton, riemukas mielikuvitus on viitoittanut!

      Millä ajatuksilla nuorukainen, joka elää elämänikänsä vilkkainta ja aavistusrikkainta aikaa, valitsee tulevaisuudeksi toimettoman, yksitoikkoisen elämän, on käsittämätöntä.

      Muutamille ihmisille on tarpeen tuntea itsensä kaikkien rakastamaksi, ja kun he eivät siksi tule, mikä myöskin on mahdotonta, tuottaa se heille ääretöntä tuskaa; tulee aina koettaa kulkea sitä uraa, jonka on itselleen viitoittanut, välittämättä muusta ja elämättä mitään muuta varten.

      Kysytään rohkeutta taisteluun kohtaloa vastaan, joka kuitenkin aina tulee voittajaksi, mutta kuitenkin on suloista rohkealle ja voimakkaalle miehelle antaa sen salamain viuhua päänsä ympärillä.

      Ei koskaan ole vielä syntynyt suurta miestä, joka on suorittanut jotakin todella suurta ja taivaallista, jolla ei olisi ollut tulinen, kuohuvatunteinen sielu ja joka ei olisi kyennyt tuntemaan innostusta kauniista ja jumalallisesta.

       Seurustelu, nainen.

      Se joka ei ole kunnioitettavampi kotoisessa elämässään kuin julkisessa ja seuraelämässä, on huono ihminen.

      On aina hupaisinta, kun itse huvittaa itseään.

      Teeskentelevää ihmistä kohtaan ei koskaan voi tuntea vilpitöntä kunnioitusta. Se joka aina on iloinen, on teeskentelevä. On aina hupaisempaa ihmisen seurassa, jolla on huomattava luonteen piirre, vaikkapa häijykin, kuin teeskentelevän. Teeskentelevän ihmisen seurassa on vaikea itse olla luonnollinen ja avomielinen.

      On kummallista kuinka ihmiset, jotka kokoontuvat huvitellakseen, saavat huvitusta siitä tyhjästä elämästä, joka tavallisesti on ominaista moisille seurapiireille. He vaivaavat aivojaan pitääkseen puhelua vireillä, ja mies se, joka on kalustanut muistinsa muutamalla tusinalla tuhmansukkelia kaskuja ja jolla on juoruava kieli, hänet siellä aina otetaan avoimin sylin vastaan. Mutta kuinka oikeinajatteleva ihminen voi tyytyä moiseen lörpötykseen, on vaikea sanoa. Siksipä harvalla onkin hauska moisissa seuroissa.

      Se joka nauraa ilkeän ihmisen tyhmille sukkeluuksille, se alkaa iljettää muita. Voikohan ilkeys suututtaa enemmän kuin tyhmyys? Voi kyllästyä niin toiseen ihmiseen, että ei siedä häntä silmiensä eteenkään.

      Jokapäiväisyys ja yksitoikkoisuus parhaiten voivat tukahduttaa neron; sen vuoksi on sille, jolla on korkeampia lahjoja, niin ylen vaarallista oleskella arki-ihmisten seurassa.

      Ihana on se tunne, jonka tuottaa tieto siitä, että on voittanut toisen ihmisen kunnioituksen ja mieltymyksen; se on miltei sama kuin hyvän työn teosta.

      Mies СКАЧАТЬ