Turha voitto: Kertomus. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!"

      Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle, Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.

      II

      Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn, mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia. Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin, ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.

      Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni, vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.

      "Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin pergamentti."

      Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.

      "Solisee … mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha…"

      Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.

      Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.

      "Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, kun kymmenen vuotta sitten join täällä… Kaadetut ovat! Lehmusparat! Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme… Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"

      Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan… Ilka laskeutui koneellisesti toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän herkesi juomasta ja kohotti päätään.

      "Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole hupsu!"

      Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.

      "En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"

      "Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!.."

      "En voi… Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua kasvoihin. Ei kenelläkään!"

      "Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!

      Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan… Mutta mitä sinä tahdot?"

      Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:

      "Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon … tahdon kostaa hänelle."

      Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:

      "Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"

      Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa silitellen, kävellä kappelille.

      "Heittäkäämme vihoitteleminen ja katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.

      Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:

      "Fransiskus Goldaugen – 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"

      Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.

      "Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.

      "Goldaugen!" vastasi kaiku.

      "Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat muutamat."

      "Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, ikkunasta sisään… Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, hirvittävät kasvot… Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu… Minunkin pintaani karmi, kun katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin СКАЧАТЬ