Kaksintaistelu. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

      – Vanja, Vanja … nuhteli Samoilenko hämillään.

      – Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta kun lopetamme koko keskustelun… Mustaa! – huusi Lajevski viinurille, – paljonko olemme velkaa?

      – Ei, ei, – virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin käsivarteen. – Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun laskuuni! – huusi hän Mustaalle.

      Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin. Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat jäähyväisiksi toistensa kättä.

      – Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! – huokasi Samoilenko. – Sinulle on kohtalo lähettänyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja sinä pyrit hänestä eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempeä ja hyväluontoinen, niin olisinpa onnellinen! Eläisin hänen kanssaan viinitarhassani ja…

      Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lisäsi:

      – Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!

      Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista". Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.

      – Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! – huusi hänelle Samoilenko, herttaisesti hymyillen. – Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa… Terveiseni Nikodim Aleksandritshille!

      Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti välskärin ja kysyi:

      – Onko sairaalassa ketään?

      – Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

      – Kuinka?

      – Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

      – Hyvä, saat mennä…

      Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi komentanut kokonaista rykmenttiä:

      – Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!

      II

      Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä, että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.

      – Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? – kysyi Nadeshda Feodorovna.

      – Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi maanjäristystä seuraavan…

      – Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.

      – Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.

      Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut, korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta, ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot. Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi. Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan, hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.

      – Pakoon! – murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. – Pakoon!

      Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve, vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk ja Moskova… Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa, samminlihaa, olutta, sanalla sanoen – ei enää aasialaista raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas sivistyselämä… Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä, Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade, märät ajurit…

      – Ivan Andreitsh! – kutsui joku viereisestä huoneesta. – Oletteko kotona?

      – Täällä olen, – vastasi Lajevski. – Mitä tahdotte?

      – Täällä olisi asiapapereita!

СКАЧАТЬ