Lähetyssaarnaajan tytär. Eden Charles Henry

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ valkoinen pappi", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, "valkoinen pappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois kuninkaallisesta Kraal'ista".

      "Niin, niin, hän se on – hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta, joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua; hän puhuu totuuden".

      Noita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja huomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut vastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:

      "Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta ampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se on, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt antaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia, Landelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon pahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät pääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton vieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut niskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut tänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä koettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja piti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä ei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän neuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole näyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen takaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei tämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä? Kallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja ajakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa saattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla nuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että ihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä Kuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas laupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin ansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja karjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät kuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on maasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat näkyviin".

      "Hyvin puhuttu", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. "Valkoinen pappi ajettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon hävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen käsiinsä".

      Tsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan viitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi ladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen semmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta vapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa rakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille valkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta, yllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja tuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia julistivat olevansa.

      Ja täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi perustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa alle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen omaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin seurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin että valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa todellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen ansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana niittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi – Etelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän nimitykseen oikeutettu – sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän kuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan ollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin toistemme kanssa.

      Silmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold Beidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni olleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni saattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä poikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat seuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta herätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin tovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut minut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle äidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut uutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli yksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka muiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja niiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran, että minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja eräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois, sain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei milloinkaan muistostani hälvene.

      Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?

      Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle, säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille. Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.

      Niin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta, kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni kauhistuksella.

      Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle, ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä inamba, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.

      Rouva Beidermann-raukka СКАЧАТЬ