Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914. Donner Kai

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ erinäisiä runollisia käsityksiä itämaisista retkeilyistä, mutta viisi päivää kestävän junamatkani aikana tulin, aluksi ainakin, pakotetuksi luopumaan kaikesta romantiikasta siinä suhteessa. Lähin ympäristö, juna nimittäin, hävitti useimmat mielikuvat. Kaikki nykyajan mukavuudet olivat matkustavaisten käytettävinä ja kylpyamme yhtä hyvin kuin piano tarjosi virkistystä räytyneelle ruumiille ja alakuloiselle sielulle. Viereisessä osastossa istui liikemiehen näköinen amerikkalainen, joka naputteli kirjoituskonettaan. Enimmät matkustajat olivat ulkomaalaisia, harmaaseen puettuja, piippua polttavia englantilaisia, sinipukuisia, sikaaria imeviä saksalaisia, hiljaisia ja vaiteliaita skandinaaveja, kerskailevia ja rähiseviä italialaisia. Siellä täällä tunsi kiinalaisen hajun, ja seurakunnan tekivät täysilukuiseksi muutamat upseerit, joilla oli matkassaan enemmän tai vähemmän nuoret ja enemmän tai vähemmän oikeat rouvansa.

      Tässä junassa, jossa palveluskunta puhui saksaa, ja noiden ihmisten keskuudessa, joista aniharva puhui venättä, jota kieltä en silloin ymmärtänytkään, minä vietin viisi vuorokautta matkalla itää kohti. Se mikä kulki eteenpäin ja jossa minä oleskelin, kuului Eurooppaan, ja se joka pysyi liikkumatonna paikallaan, kuului Venäjään ja myöhemmin Aasiaan. Sivuutimme Vologdan, Vjatkan ja Permin näkemättä muuta kuin soita ja metsiä, jotka tosin olivat raiskatut ja hoitoa vailla, mutta sittenkin loistivat kullan- ja verenkarvaisissa syysväreissä. Niiden lomassa näkyi laajoja tasankoja pienempine ja suurempine kylineen siellä täällä. Joskus ajoimme liejuisten, autiorantaisten jokien yli.

      Uralia odotamme kolmisen päivää. Sitä ei kukaan meistä ole nähnyt, mutta kartalla olemme sen huomanneet suureksi ja mahtavaksi. Tullessamme sinne emme siitä tiedä, sillä näköala ei vastaa kuvaa, jonka olemme siitä luoneet. Näemme tosin kuusimetsien peittämiä kukkuloita ja ihailemme laaksoja, joiden pohjassa joet ja purot kiemurtelevat, mutta mahtavia vuoria ei näy. Juna ei edes kulje tunnelien läpi, ja meille jää tuo merkillinen ilmiö melkein selittämättömäksi. Muualla kuuluu kyllä tämäkin vuorijono kohoavan korkealle pilvien yläpuolelle, mutta rautatielinjan varrella saamme tyytyä vain tarkaslelemaan vuorista löydettyjä jalokiviä. Nämäkin tosin saattavat olla väärennettyjä, ja senvuoksi voi hyvällä syyllä sanoa, että rautatiematka Uralin poikki loistavalla tavalla todistaa, että junanikkunasta avautuva näköala ei ole kovinkaan laaja.

      Seuraavana aamuna heräämme Siperiassa jätettyämme taaksemme vanhan Euroopan. Ensimäiset vaikutelmani Aasiasta ovat, että kaikki tuntuu ja näyttää niin rajattoman suurelta. Aava aro leviää radan molemmin puolin ja avarat pellot sekä laajat suomaat ulottuvat joka taholle. Maalaiset korjaavat viimeisiä satojaan ja siellä täällä näkyy vetojuhtien joukossa pyöreiden kirgiisien ajamia laihoja (ne ovat kenties aina laihoja) kameleja. Nuo itämaalaiset vilahdukset herättävät minussa iloa, mutta joudun taas pahalle tuulelle, kun Siperia päivemmällä tervehtii meitä suurilla lumikinoksilla ja purevalla itätuulella. Suomessa oli vallinnut kesä, Pietariin oli syksy saapunut ja täällä jo alkava talvi tekee tuloaan. Samalla leveysasteella on siis muutamien harvojen päivien kuluessa ilmatieteellinen vuosipuolisko sivuuttanut meidät.

      Vielä samana iltana tulee näkyviin Irtysh, Siperian kaunein joki, ja sen rannoilla huomaamme satojen lyhtyjen loiston, näemme valaistuksen, joka osoittaa missä Omsk, maan suurin kaupunki ja kaikkien tanskalaisten voikauppiaiden keskus, sijaitsee. Seuraavana päivänä sivuutamme liejuisen ja likaisen joen, joka verkalleen juoksee matalien, metsättömien rantojen välissä, joilla leviävät laajat, korkeaa keltaista ruohoa kasvavat suomaat. Tämä se on tuo niin tärkeä Ob. Sen oikealla rannalla on ääretön joukko yksikerroksisia puutaloja, jotka muodostavat Novo-Nikolajevskin kaupungin. Tämä on neljässä vuodessa kasvanut pienestä kylästä yhteiskunnaksi, jossa on 80,000 asukasta.

      On jo melkein pimeä, kun minun on pakko siirtää tavarani ja muuttaa junaa Taigan (tajgá = aarniometsä) asemalla, josta sivurata johtaa Tomskiin. Minun täytyy istua monta tuntia asemalla odottamassa keskellä yötä lähtevää junaa. Sillävälin kuulen muilta matkustavaisilta seuraavan jutun. He kertovat Tomskin kaupunginduuman kieltäytyneen maksamasta lahjuksiin 100,000 ruplaa ratainsinööreille, jotka siitä syystä eivät katsoneet voivansa johtaa päärataa kaupungin kautta. En voi vannoa, että kertomus on tosi; tiedän vain sen, että sain neljä tuntia istua eräässä paikallisjunassa päästäkseni suorittunaan nuo jäljellä olevat 82 virstaa.

      Seuraavana aamuna varhain saavuin Tomskin asemalle, joka merkitsee jotakin aivan toista kuin samanniminen kaupunki. Kaupungin isät ovat nähtävästi olleet odottamattoman kaukonäköisiä yhteiskuntansa kehitysmahdollisuuksien suhteen, sillä tuo asema on rakennettu neljän kilometrin päähän niiltä seuduilta, missä ensimäiset talot ja kadut sijaitsevat. Lumisohjossa ja – myrskyssä ajoin tavaroineni paremmanpuoleiseen hotelliin, jonka nimenä oli Rossija ja joka vielä klo 5 aamulla oli aivan hereillään. Sillä mennessäni saliin ruokaa etsimään, hankittuani itselleni huoneen, huomasin soittokunnan juuri vastikään alottaneen ohjelmansa ja varieteenaisten äskettäin ryhtyneen näyttämään taiteellista alastomuuttaan. Vaikka en oikeastaan ollut tyytymätön katsellessani unkarilaisen tanssijattaren tulista taituruutta, niin ympäristö kuitenkin pyrki tympäisemään minua. Palasin huoneeseeni huomattuani, että yleisö erikoisen innokkaasti käytti lattiaa meno- ja paluupiletillä varustetun ruuan säilytyspaikkana. Huoneestani ei minulla ollut myöskään mitään iloa ja sänkyni saattoi minut kiroilemaan niin uninen kuin olinkin. Siinä ei ollut tyynyjä, ei lakanoita eikä peitettä, mutta lutikoita viljalti. Tämä oli kuitenkin kaupungin parhaita majataloja. Vedin esille omat tamineeni ja sain niinmuodoin vielä vähän aikaa nukkua eurooppalaisella tavalla.

      Pitkän ja jokseenkin yksitoikkoisen matkan jälkeen olin siis tullut Siperian kimaltelevaan Pariisiin, millä nimellä Castrén kutsuu kaupunkia. Siperialaiset nimittävät sitä Aasian Ateenaksi. Ei kumpikaan nimi ole kovinkaan sattuva, niinkuin myöhemmin sain nähdä.

      Tullessani Tomskiin oli laiva jo lähtenyt viimeiselle matkalleen ja ohut jääkuori oli peittänyt Tom-joen, joka virtaa kaupungin läpi. Siitä syystä olin pakotettu jäämään sinne talvikeliä odottamaan, koska matkustaminen pohjoista kohti on mahdollinen ainoastaan jokien vesillä tai niitä kahlehtivilla jäillä. Teitä ei näet ole laisinkaan.

      Minulle ei suinkaan ollut vahingoksi se, että tulin pakotetuksi viipymään. Kuukauden kuluessa oli minulla tilaisuus oppia venättä ja lisäksi sain tutustua hauskoihin, ystävällisiin ihmisiin sekä, mikä oli tärkeämpää, sellaisiin, joilla oli hyvinkin laajat ja perinpohjaiset tiedot siitä maailmasta, jossa minä lähimpinä vuosina tulisin työskentelemään. Nämä henkilöt olivat minulle monessa suhteessa hyödyksi. Muistan erikoisesti silloisen Tomskin arkkipiispan, isä Makarijn, nykyisen Moskovan metropoliitan, jonka luona minä usein kävin tutkimassa hänen samojedilaisia muistiinpanojaan. Sitäpaitsi sain tutustua kansatieteilijä Adrianovin (nykyään karkoitettu Minussinskin piiriin) ja iäkkään tutkijan Potaninin kokoelmiin. Mutta ensimäisenä kaikista täytyy minun mainita salaneuvos Björn Aminoff, joka melkein isällisellä hyväntahtoisuudella ja ystävällisyydellä teki kaiken voitavansa saadakseen oleskeluni Tomskissa mahdollisimman hyödylliseksi ja hauskaksi. Hänen ja hänen rouvansa minua kohtaan osoittama ystävällisyys oli niin suuri, että liioittelematta voin sanoa vasta heidän kauttansa oppineeni ymmärtämään mitä maanmiehen sana saattaa merkitä vieraalla maalla. Juuri ennen lähtöäni sain minä häneltä, muusta puhumattakaan, vastaanottaa erinomaisen lämpimät lampaannahkahousut, joita tosin en voinut palauttaa. Oleskellessani Ket-joella olin näet joksikin ajaksi jättänyt ne jonnekin nurkkaan, ja kun sittemmin jälleen aioin vetää ne ylleni, huomasin niissä pesän, jossa oli seitsemän hiirenpoikaa vanhempineen. Tämä kesäsiirtola teki niiden käyttämisen mahdottomaksi.

      Tomskin kaupunki, jossa minä hitaasti edistyvän ja myöhäisen talven takia sain oleskella kuukauden päivät, on verrattain suuri, asukkaita siinä on yli 100,000 ja se on samannimisen kuvernementin pääkaupunki. Se on rakennettu Tom-joen oikealle rannalle ja sijaitsee 100 virstaa Siperian suurimmasta joesta Obista. Itse kaupunki on tilavasti suunniteltu ja harvaan sekä pengermäisesti rakennettu. Pitkin СКАЧАТЬ