Setä Frans. Jenny Blicher-Clausen

Чтение книги онлайн.

      Mutta sellainen hän on, että kun elämä ei ottanut kirjoittaakseen, niin hän kirjoitti itse. Hän ei voinut odottaa. Elämänkokemusten kaiho oli kuumeisen tulinen hänessä. Ja setä Frans ymmärsi sen niin hyvin.

      Mutta antautua moisen lavertelijan valtaan, joka – siitä oli setä Frans vakuutettu – huviksensa juovuttaa muita, itse juopumatta! Tuo naisten jumaloima tuulenpieksäjä, joka pintapuolisesti rakastuu moneen, täydellisesti vain itseensä! Suostua häneen! Frans sedässä oli aina asunut suuri vastenmielisyys näyttelijöitä kohtaan, sellaisia kuin he useimmin ovat. Teennäisyys heidän olennossaan oli hänen jyrkästi totiselle luonnolleen alituisena silmätikkuna.

      Kaija oli pari vuotta sitten säikäyttänyt setänsä pahanpäiväiseksi, niin että tämä muisti sen vielä kauan sen jälkeenkin. Tyttö otti siihen aikaan laulutunteja erään tunnetun opettajan luona, kehittäen tavattoman hyvää ja kaunista lauluääntänsä.

      Kerran hän oli tullut Frans sedän luokse, sanoen aikovansa pyrkiä Ooperaan. Setä tunsi tytön ja tiesi, että vastustaminen vain yllyttäisi häntä. Sen vuoksi hän oli kärsivällisesti vain ottanut hattunsa ja lähtenyt hänen kanssaan kapellimestarin luokse. Matkalla hän ei ollut puhunut sanaakaan, mutta jälkeenpäin hän oli varma siitä, että hän silloin oli salaisesti rukoillut, ettei tyttöä hyväksyttäisi. Niin oli käynytkin, ja sedän riemu oli ollut rajaton.

      – Sitä vaan puuttui, ettäs olisit joutunut tuohon ampiaispesään, – oli hän puhellut, halveksimalla viitaten päällään teatteria kohti, heidän astuessaan yhdessä Kongens Nytorvin poikki kotiapäin.

      Tyttö ei näkynyt tuosta tunteneen kovinkaan suurta pettymystä, mutta teatteriharrastus hänessä ei silti vähennyt, siksi paljon fantastisuutta oli hänen luonteessaan. Ja siihen se nyt vei: nyt hän on rakastunut toisen luokan teatterin näyttelijään.

      Setä Frans astui kirjoituspöytänsä luo ja otti esille Kaijan äsken mainitseman kirjan. Hän tunsi itsessään äkkiä palavan halun polttaa sen poroksi, ikäänkuin polttaakseen samalla tytön tunteista kaiken sen, mikä niissä on väärää.

      "Muistojen kirjaksi" hän sitä sanoi, mutta ei se hänen omia muistojansa tallentanut tai, paremmin sanoen, ei ne muistot hänen kirjoittamiansa olleet. Hänellä oli kerran ollut muuan hyvä ystävä, joka kuoli nuorena. Hänen tautivuoteensa ääressä hän oli istunut yötä päivää, puhellut hänen kanssaan, lueskellut hänelle ja hoidellut häntä melkein naisen lempeydellä. – Sairaan tunne-elämä oli ollut peräti vilkasta ja korva kehittynyt huomaamaan kielen kauneuksia.

      Hänen kuoltuaan löytyi hänen jäämistössään pieni paketti, jonka päällykseen setä Fransin nimi oli kirjoitettu hienolla, vapisevalla käsialalla. Se oli "Muistojen kirja."

      Frans setä vei kirjan kotiansa. Siinä oli mietelmiä ja tunnelmia, enimmäkselle runopukuisia, yksinäisiä, ilman yhteyttä keskenään, mutta ne tiesivät tekijässään uusille vaikutuksille peräti herkkää mieltä.

      Ja aineen valinta ja personallisuuden leima se niissä sittenkin lukijata enemmän hämmästytti kuin muoto. Setä Frans luki näitä runoelmia niin usein, että pian osasi ne ulkoa. Sen hän oli mielestänsä velkaa ystävälleen, sehän oli kuin eläisi yhdessä hänen viimeisten ajatustensa kanssa.

      Mutta kummallista oli tuon "Muistojen kirjan" laita: kun setä Frans oli oppinut sen ulkoa, tuntui hänestä äkkiä kuin hän itse olisi sen kirjoittanut.

      – Merkillistä! – arveli hän. – Tiedänhän minä, ett'en minä saa säepariakaan sointuun, ja sittenkin minä olen tämän kirjoittanut!

      Hän lausui hiljalleen uudestansa erään runon, josta hän eniten piti, ja äkkiä elähti vähäinen hymy hänen kasvoillansa. Nyt hän ymmärsi! Kaikki ne tunteet ja mietteet, tunnelmat ja mielenkuvailut, mitä hän monen pitkän viikon kuluessa tautivuoteen ääressä oli ystävällensä antanut, kaiken sen oli sairas pukenut runomuotoon. Sisällys oli hänen, muoto vaan toisen. – Siitä pitäen tuntui "Muistojen kirja" kaksin verroin olevan hänen omaansa, ja mielellänsä hän otti omikseen sen ajatukset.

      Ei hän ollut koskaan näyttänyt sitä muille kuin Kaijalle, joka jo pienestä pitäin oli usein pistäynyt hänen luonansa, pistäynyt hänen tuvassaan ja pistäynyt hänen sydämessään.

      Setä Frans, joka luonnostaan vierasti ihmisiä, peljäten, ett'eivät vaan muut näkisi, mitä hän ajattelee, hän oli avannut itsensä kokonaan tälle lapselle, josta oli tullut hänen rakkautensa esine, ennenkuin oli immeksikään kasvanut. Tyttönen oli tottunut pitämään ja piti edelleen häntä setänänsä.

      Tyhmästihän setä Frans siinä teki, ett'ei milloinkaan johtanut häntä oikeille jäljille. Mutta kun tyttönen niin lapsellisen vilkkaana lensi hänelle kaulaan tai istui hänen sylissään, hänen tukkaansa tuiverrellen, silloin hän ei koskaan rohjennut säikäyttää häntä semmoisella, minkä vaikutuksia hän ei itsekään tuntenut.

      Pelkkä tuo ajatus, että tyttösen luottamus häneen kukaties vähenisi, se jo yksin esti häntä puhumasta. Tytön luottamusta hän ei tahtonut menettää, hän oli oikein ahnas sille, sillä tiesihän hän olevansa tytön ainoa luottamusmies. Eivätpä he suotta vetäneetkään sukulaisiksi.

      Setä Frans naurahti itsekseen. "Zebroiksi" heitä heimolaiset sanoivat ja sattuvasti kyllä, arveli hän. Heillä oli kummallakin pieni, siropiirteinen pää, paksu, aaltoileva tukka, hiukan otsalle riippuva, – se vaan erotusta, että Frans sedän tukka oli musta, tytön sitä vastoin kiiltävän ruskea. Heillä oli kummallakin pitkä, keno kaula, vapaa ja ryhdikäs, ja kumpaisenkin astunta nopeata, hiukan eteenpäin kallistuvaa, niinkuin konsanaankin kookkailla, hennoilla ihmisillä. Setä Frans astui pöydän luo ja pysähtyi Kaijan kuvan eteen, joka oli otettu hänestä lapsena. Siellä oli kokonainen sarjallinen Kaijoja, jokaiselta ikävuodelta. Hän otti niistä aikaisimman ja katseli sitä kauan. – Ettäkö todella oli kerran sekin aika, jolloin minä en voinut sietää tuota lasta! – puheli hän itsekseen. – Ettäkö hän todellakin oli sellainen kelokulkku!

      Kaijan ensimmäiset elinvuodet olivat näet olleet pelkkää parkumista. Ensin hän parkui ties mistä syystä, sitten hän parkui hampaitten tähden ja, hampaat saatuaan, tuhkarokon tähden. Kun sitten iho rupesi kesimään, sai hän hinkuyskän, ja silloin hän parkui kuin henkensä edestä.

      Setä Frans oli siihen aikaan tullut taloon vieraisille vastaleivottuna ylioppilaana. Myötäänsä hän tiedusteli, eikö missään olisi huonetta, jonne tuon tyttö rievun parku ei kuuluisi. Sinnepäin, missä tyttö oli, hän ei edes vilaissutkaan. Ja sitten hän läksi pois. Mutta kun hän puolen vuoden perästä palasi, oli kelokaulasta tullut terve, soma lapsi, iho tumma kuin pähkinän kuori, niinkuin yhä nytkin vielä, ja silmät sellaiset, joihin ehdottomastikin kiintyi. – Ensin hän seisoi pää hiukan kallellaan, sormi suussa, tarkasti katsellen setää, ja sitten hän astui suoraa päätä sedän luokse ja kysyi: "Toitko sinä mulle mitä?" Ja kuultuaan kieltävän vastauksen, tyttönen ensin jäi neuvottomaksi, mutta seisoi jo heti taas hänen vieressään ja sanoi:

      – Kaija antaa sulle suukon.

      Hämillään hän nosti tytön syliinsä ja ensi kertaa tuntiessaan hänen pienet, pehmoiset käsivartensa kaulassaan, hän antautui armoille, kuin valloitettu linna. Siitä pitäin he olivat ystävyksiä, toistensa luottamusmiehiä.

      Kaija oli vanhempaansa ainoa lapsi. Äiti oli heikko, vähän mielisairas, enimmät aikansa vuoteen omana. Isä oli aina toimissaan. Siten tuli setä Fransista lapsen varsinainen kasvattaja. Hän kävi joka päivä СКАЧАТЬ