Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Olli se vaan aina puolta takaisin tahtoi, toisinaan seitsemääkin markkaa, oikein jo itkua lopulta väänsi. Tohtori kyllästyi vihdoin, pisti 10 markkaa äijän käteen. Olli tuli siitä kovin iloiseksi, kiitteli tohtoria ja tarjosi markkaa takaisin. Mutta sitten tohtori jo suuttui ja potki äijän ulos huoneesta.

* * * * *

      Leena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä täytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki kaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä päin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat tottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja pistopuheita nakkelivat.

      Eräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin huonolta.

      "Kovin huonolta näytät", sanoi Miina, "taidat matkamies olla .. Mutta oletko sielusi tilaa ajatellut?"

      Sisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan.

      "Koskas minä olen sun tielläs ollut", ähkäsi vihdoin. Miina rupesi itkemään ja voivottelemaan.

      "Voi kun sulla on paatunut sydän", sanoi.

      Leena sai nyt jutun päästä kiini.

      "Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos", sanoi. Sitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä edessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti puhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa terävyydestä.

      Sisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt lohdutuksen, sopivan vastauksen.

      "Muistatko", kysyi sitten kun suunvuoroa sai, "muistatko mitä Jesus sanoi syntiselle vaimolle?.. Hän sanoi: mene piikani, äläkä silleen enää syntiä tee".

      Leena ei vastannut. Miina jatkoi:

      "Ei minulla ole mitään, jota maailmassa niin rakastaisin, etten Jumalaa saattaisi enempi rakastaa ja hän antaa syntini anteeksi. Mutta: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan".

      Leena oli jo ähkinyt kauan, kun katseli sängystä rengin päälle, joka söi … tuskin ensinkään kuuli, mitä Miina puhui.

      "Koko päivänkös sinä nyt siinä syöt, Mikko?" huusi vihdoin. Renki vastasi pöykkimällä. Rupesivat riitelemään. Kun renki meni tuvasta, loppui riita. Miina rupesi taas puhetta yrittämään. Ei se tahtonut onnistua. Leena oli kovin vihoissaan.

      "Maailmassa olet vielä kovin kiinni, sisar parka, tavaraasi rakastat… Mutta mihinkäs nyt panet kaiken sen, mitäs koonnut olet?" kyseli Miina. "Ei tavara mahdu ahtaasta portista", jatkoi Miina, kun ei vastausta kuulunut. Mutta sairas ei vaan puhunut. Miina rupesi pois hankkimaan. "Vihassako eroamme?" kyseli sisarelta. "Tehdään sovinto, ennenkuin kuolet", pyyteli. Mutta toinen makasi seljin, eikä puhunut mitään. Ja niin he erosivat.

* * * * *

      Kuolema tuli sitten pian ja vei Leenan. Kylän akkoja oli kokoutunut loppua katsomaan ja veisailemaan. Kun oli veisaamasta laattu ja sanottu (melkein jokainen sanoi siihen tapaan) "joo, niin sitä tästä maailmasta mennään" – sanoi Olli tolkussaan:

      "Noin turhaan olisi rahaa tohtorille mennyt … eipä hänen mitään auttanut. Mitä kuoleman edessä auttaa!" Kukaan ei sanonut siihen sitä ei tätä. Olli luuli, etteivät mahdollisesti tiedäkään koko juttua.

      "Kun raato otti 10 markkaa, mutta minä hain pois", koetti hän selvittää. Toiset rupesivat suhdittelemaan "älkäähän nyt siitä puhuko", sanoivat. Olli sanoi, ettei hän puhukaan, sanoohan vaan.

      Tässä tuli nyt puuhia. Molemmat tyttäret tulivat valmistelemaan rakasta äitiä hautaan. Nyt vasta sattumalta saivat kuulla, että äiti oli heidän lapsilleen testamentin tehnyt, heille ei itsille mitään tulisi. Siitäpä suuttuivat. Menivät miehiänsäkin hätään hakemaan. Mutta asia oli kun olikin sellainen. Päätettiin testamentti kumoon hakea. Kuka nyt tuollaista sietäis!

      Hautajaisista sitten riideltiin. Oli ensin aijottu aimolliset pitää, kahden aterian kanssa. Mutta kun testamentti tiedoksi tuli, ei kukaan enää ajatellutkaan. "Yksi ateria vaan", sanoi Suska. "Ei yhtään!" tiukkui Annikka. "Ketä sinne kutsutaan?" uteli Olli. Ei sitä kutsuta ainakaan, eikä sitä, luettelivat tyttäret useampia.

      "Lakeerataankos arkku?" kyseli Olli. Siitäkin nousi kinaa. "Kelpaa se ilmankin", väitteli toinen sisar. Toinen oli suostuvainen. Vielä monesta muustakin asiasta riideltiin ja kinasteltiin, aivan pienistä turhanpäiväisistä asioista. Pahin riita oli maahanpaniais-pidoista. Toiset tahtoivat vieraille yhtä ateriaa antamaan, toiset eivät olisi ollenkaan antaneet. Viimeiset voittivat.

      Se testamentti se oli, joka riidan teki ja kiukkusuonia kutkutteli. Testamentin todistajia käytiin usein tutkimassa. Arveltiin, aprikoitiin: meneekö myttyyn? Myttyyn menee, päättivät vävyt lopuksi, ei sellainen pidä: muori ei ollut täydessä järjessä, kun testamentin teki.

* * * * *

      Miina täti tuli hautajaisista. Mennä hytysteli mökkiä kohden mäelle. Tapasi matkalla poikansa lapsia, pikku tytön ja pikku pojan. Mummon luokse menossa olivat. "Äiti lähetti", kertoivat, "lämmintäleipää tuomaan". Olivat luulleet että mummo oli jo hautajaisista kotiin ehtinyt. Tyttö otti esiliinasta leivän ja antoi mummolle. Leipä oli kaunis, hyvin noussut ja hyvästä viljasta leivottu. Miina pisti leivän povellensa, otti pojan toiseen, tytön toiseen käteensä taluttaaksensa ja vei kotiansa.

      "Tulkaa lintuseni", sanoi taluttaessaan, "tulkaa, mummolla on hyvää viiliä, oikein hyvää. Saatte rääpiä koko pytyllisen. Eikös äitinne lehmä ole nyt ummessa?"

      Ummessapa kuului vielä olevan, mutta sitten kun kantaa, oli äiti juustonpuseroa luvannut paljon, oikein paljon ja Liinu tahtoi tuoda mummollekin ja Mikku myöskin tahtoi.

      Tultiin mökin luo. Ränsistynyt se jo oli, eikä korea, mutta kyllä laatuun käypä. Lapset juoksivat riemuiten sisään, menivät heti kaivelemaan muorin komeroita. Hupaista oli ja kaikki paikat vanhoja tuttuja. Muori valitsi kauniimman viilipyttynsä, nosti pöytään ja asetti lapset syömään … käski rääpiäkin.

      Sitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan, katseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi silmäkulmiaan.

      1891.

      Kreetaliisa ja Maijastiina

      Hyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa. Naapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he olivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin tarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen kuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt – jotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa oli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei kuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei kadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä kauan … ehkäpä sitä meillekin karttuu.

      Mutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on kerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies, joka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin jo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin Maijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa.

      Vaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan … mitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! СКАЧАТЬ