Muoto- ja muistikuvia II. Aspelin-Haapkylä Eliel

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ vaikka olivat kuulleet puhuttavan sinusta. Näitä muuttolintuja kohtaan olen aina ollut hyvin kyseliäs sekä koettanut kestitä niitä niin hyvin kuin olen voinut. Saatan sanoa menneellä vuodella Siuntiossa, missä olen oleskellut, nähneeni edustajia kaikista Suomen seurakunnista käyvän paraadissa ohitseni.

      Muutoin olen täysin terve ja reipas, vaikka "olen raivonnutkin". Mutta viime aikoina olen taas viettänyt melkein spartalaista elämää ja niin tulen jatkamaan Tuonelan portille saakka; sillä monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa. Vaikeinta on ollut luopua tupakanpolttamisesta, joka jo oli 18-vuotinen intohimo; mutta nyt en enää kaipaa sitä.

      Minulla on nyt valmiina suurin teos, jonka tähän saakka olen kirjoittanut, nimittäin Seitsemän veljestä, lähes 600 sivua pitkä, mutta se ilmestyy vasta ensi jouluksi. Mutta sitäpaitsi saan pian valmiiksi 5-näytöksisen murhenäytelmän, joka tapahtuu Italiassa Arnon rannalla. Se tulee ehkä pian painetuksi. Jos niin tapahtuu, niin on minulla halu postissa lähettää sinulle yksi kappale.

      Muuten ei minulla ole mitään tärkeää kerrottavana. Yleisesti

      mieltäkiinnittävän olet nähnyt sanomissa.

YstäväsiA. Kivi.

      9.

      Siuntiossa 12 p. kesäkuuta 1868.

      Veli!

      Kiitos rahoistasi, jotka lähetit minulle, ja anna anteeksi, että olen niin kauan laiminlyönyt toimittaa sinulle velkakirjan, joka nyt vihdoin seuraa tämän muassa. Muistan nyt vasta, että päivä oikeastaan olisi pitänyt olla 8 helmikuuta. Mutta toivon ettei mitään laillisia toimenpiteitä tässä kohden tule kysymykseen! – Minä oleskelen Siuntiossa, mutta syyskuulla olen Helsingissä, ja luultavasti painetaan silloin "Seitsemän miestä". Se on luultavaa; mutta pimeältä näyttää nykyään kirjailijoille. Se kappale, jonka mainitsin viime kirjeessäni, on riippuva epämääräisestä tulevaisuudesta. – Oli minulle ilahduttavaa kuulla, että sinä pidät suomalaisesta kansasta; ja siis voin toivoa, että sinä pian opit sen kieltä, sekä kirjoittamaan että puhumaan. Muista, että se joka ei ole täysin yhdenvertainen suomalaisten kanssa on aina tunteva heidät enemmän heidän huonolta kuin hyvältä puoleltaan (kommer alltid att känna dem mera till deras nack- än fördel). – Myötäseuraavan velkakirjan tähden täytyy minun nyt lähettää sinulle tämmöinen lappu-kirje. Mutta kenties voin kuitenkin odottaa sinulta vastausta tähän. Mutta liukkaampi olen vastedes oleva. Jos kirjoitat ennen syyskuuta, niin on osotteeni: Helsinki, Siuntio, Bollstadin kestikievari.

Voi hyvin.A. Kivi.

      Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.10

      Vuodenvaihe palauttaa aina mieleen onnettoman runoilijamme muiston, joka vapautui elämän taakasta vuoden viimeisenä päivänä 1872. Siitä on nyt vierinyt 34 vuotta. Tämä luku ei ole niitä tasaisia, jotka tavallisesti antavat aihetta riemujuhliin ja muistelmien esittämiseen, mutta kuitenkin tahdon kertoa muutamia piirteitä Aleksis Kiven viime ajoista. Laatuaan ne ovat niin vähän riemullisia, että niitä ei kannatakaan säästää riemuhetkeen, vaikka ne kenties eivät sentään ole aivan arvottomia vainajan kokonaiskuvaan nähden.

      I

      Kevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.11 Edellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä neiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut viimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen näistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala ei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön, ovat keväältä 1871.

      Hyvä Charlotta!!

      Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. – Älä puhu suurempien suunnitelmien unohtamisesta. – Pian kirjoitan laajemmin, ja olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas. Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. – Voi hyvin! Pian kirjoitan.

      Alexis.

      Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.

      Onnittelen!

      Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko! Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin. Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin! Terveisiä Amandalle

      Teidän Alexilta.

      Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin, maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja toinen nuorempi lääkäri —

      Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei ainakaan tiennyt muista.

      II

      Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari" Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.

      Aamulla k: lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä elämästä.

      Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski. – Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. – Enimmäkseen hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin lähellä asuvan СКАЧАТЬ