Pohjoisnavalta päiväntasaajalle. Brehm Alfred Edmund

Чтение книги онлайн.

      Suurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin kolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta, Nykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin korkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele. Yksi näistä kalliokeiloista on "lintuvuori", ja mitään tavallansa suurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.

      Oli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri oli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja suloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme voimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin lintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli kuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä, jotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka päivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä, jopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja siivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi päivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen viileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka taholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas veteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme päästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä lokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja, jotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan keskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan. Toisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä jo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat ne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat meidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia koskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää huutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä olisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin hurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka on kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa pauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä merikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko joukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin nuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka oli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia kalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja liiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan, ja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja ja kiisloja.

      Tämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme noin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin hyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä vierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa tai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne liitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset uimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen, jopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan tulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet kauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta lintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista, vaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein, kuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme. Ylt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia pilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut yleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia ruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia vuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli tuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.

      Noustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin omistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme ylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova, ja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka, ottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää koko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli kaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit tekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän kokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.

      Paremmin kiiveten kuin käyden nousimme vuorta ylös. Jalkaimme alla vapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli, ryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta häikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli eriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet ja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin ja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä katsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut käsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui paruntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel loitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen alkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia parvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja tuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä maasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi meidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen suunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä suristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä suurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat tuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja suunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista, koloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin kuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä joukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme päällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia liiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia lensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja tuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme. Oli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja matamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää järkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin ja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä tuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin enää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme ylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme taas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa toteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä, sielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta alhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin jonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat tehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän merkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät olleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten vihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä yht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi. Lukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät selvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo, että me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme voineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä meri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea niiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea päitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani panin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia. Vaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota eikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna, jossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu. Mutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta alkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi satoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten äsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme. Kykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta sanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka taholta ja suunnalta СКАЧАТЬ