Työn kourissa. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sillä kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen suuruuden.

      He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi olkikuvolle nukkumaan.

      Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit, sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt liikkeelle.

      Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia, istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen, tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä hänen päälaelleen.

      Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun, mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.

      V

      Uuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille tansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari, samalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli vasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan. Hän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan hanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat oppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja rinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei tarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten kukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään yölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.

      Henriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina itsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin juttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu tuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi luennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä Henriikan tuvalla luettu "Kiperäsarviset", jonka lauseet yhä sinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen yhteyteen.

      Uuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä ja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista täyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän häneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian leikiksi ja sanoi:

      – Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani kaupungissa, niin saatte itse nähdä!

      Sitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin illalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut aikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi silloin estetty.

      Hän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin keräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin kauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja luotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan peloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.

      Matka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa kerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen maailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa painui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen mieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta hän tunsi yhä suurempaa pettymystä.

      – Luulin reilumpaa näkeväni, – sanoi hän viimein torkkuvalle matkatoverilleen.

      – Ka, mitä reilumpaa? – mörähti ylioppilas.

      – Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella, torkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan, ja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin nukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.

      Oltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja puut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään levottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään, aivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä rauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen kaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä koti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään ehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään. Päinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia, sellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi nyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä ajatellessaan.

      – Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, – sanoi hän toverilleen.

      – Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? – sanoi ylioppilas.

      Pääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta, ja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa vei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen vaatemyttynsä kera.

      Uuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli ansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä, korkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo parina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä hän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi asunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla kaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria, josta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja rähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä sieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi pääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli tarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan oli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa, jotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä… Mutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja kotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä esplanaadilla, СКАЧАТЬ