Pankinjohtajan tytär. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat kuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka sanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen arvoista. – Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko itsekseen, – onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka korea ja sileä tahansa.

      Tohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet jatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat keskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille oikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.

      Airi oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja viittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa ja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.

      – Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko porvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.

      – Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla porvarikin.

      – Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka asian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan Virvan käteen.

      Käsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii. Tänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia kuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja ihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi sillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät jokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.

      – Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.

      – Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin tavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.

      – Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin – välittömästi.

      – On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä eikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun, suut puhtaaksi puhua pitää!

      – Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.

      – Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen pidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista todenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt voimaa, joka voi luoda uutta elämää.

      – Miksi juuri nyt?

      – Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.

      – Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?

      – Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni täydellisesti – uskossa.

      – Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.

      – Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.

      – Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet minua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä aikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän kiinni vain ihmisyydestäni.

      – Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui arkaan kohtaan.

      – Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa, naamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.

      – Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.

      – Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole…?

      – Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta, ja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen käsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille marraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.

      Tuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin seurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi häneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän hennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon kuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille, sillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan "höylätä" Virvaa ja hiukan tasottaa hänen raapivaa pintaansa.

      Allas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset vaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle ja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja selvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes uudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua. Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien huutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.

      Syntyi aaltoilua kansanjoukossa, kiisteltiin ryhmissä ja mieskohtaisesti, siirryttiin eri suunnille kuin jonkun salaisen voiman pakottamina. Porvarit ja sosialistit, se oli nyt jaon perusteena tai oikeammin niiden räikeät äärimmäisyydet. Porvarit puhuivat laista ja oikeudesta vanhaan tapaan, mahdollisuuksien ja punnitsevan järjen kannalla pysyen. Sosialistit tahtoivat kumota kaiken vanhan järjestyksen ja tässä lakossa pysäyttää pikkuseikkoja myöten kaiken elämisen koneiston. He tarttuivat kiinni järein kourin, kun kerran oli päästy tarttumaan kymmeniä vuosia muokattuaan alaa työväenyhdistyksissä. He tajusivat hetken tärkeyden täydellisesti ja olivat suurimmaksi osaksi itse sen luojia, mutta laativat kiihkoisen voimalla ja samalla sen sokeudella ohjelmansa nopeaan ja arvelematta, joten se maistui liian paljon vallankumoukselta ja tyranniudelta ja edellytti vähemmän kehittynyttä yleisöä kuin tämän kaupungin enemmistö oli.

      Puheiden tulva torilla ehtyi vähitellen ja yleisö hajaantui, ja lakkokomitean piti kerääntyä piakkoin majataloon neuvotteluihin. Nahkuri Karri oli eteisessä, kun Virva ja Pouta astuivat sisään.

      – Kylläpä siellä kiehuu kuin muurahaisten sodassa, sanoi Karri.

      – Eihän siitä ilman taida kysta syntyä, sanoi Pouta katsellen tunnustelevasti Karria.

      – Herra Karri ja maisteri Pouta, esitti Virva. – Mitä te luulette, voiko syntyä vakavia selkkauksia?

      – Ei vielä, neiti, kaupungissamme on kyllä paljon laajempia mekkoja kuin tämä minun, kyllä niihin miestä mahtuu, puhui Karri leveästi hymyillen ja ravistaen Poudan kättä tuttavallisesti.

      – Maisteri on puhunut kuin mies ja niinkuin kansan omatunto.

      – Tuntuu siltä kuin meistä tulisi ystävät, vastasi Pouta avomielisellä tavallaan ravistaen tukevan porvarin kättä.

      – Se vapaus taitaa olla ystäviksi tekevää, sanoi Karri ja siirtyi saliin porvarillisten pariin.

      – Minä en vieläkään ole oikein selvillä, oletteko täysverinen sosialisti, tarkotan, samaan tapaan kuin meidän työväenyhdistyksemme vai oletteko ehkä vain aatteessa kumouksen mies? uteli Virva Poudalta.

      – Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten toteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin vastata sen monista erehdyksistä.

      – Teette parhaanne niitä estääksenne.

      – Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. – Kun СКАЧАТЬ