Uhri. Anttila Selma

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin – pisara rakkauden merestä.

      Apuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi, että itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on rakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!

IV

      Viikot vierivät, ja samalla painun yksinäisyyteni sokkeloihin, pakenen todellisuutta ja elämän pikkumaisuutta. Arkielämä ja Heikin hiukan välinpitämätön kohtelu ei enää pahoin koske minuun, niinkuin ennen. Minulle avartuu toinen maailma.

      Kirkko ja sen puistikko ikkunoittemme kohdalla toisella puolen katua on minulle uusi ja lohdullinen ilmiö. Sieltä tulvahtaa avoimeen ikkunaan virkistävä leppoisuus, vihreän ruohon mullansekainen tuoksu. Kukkiva pihlaja on kuin unelma, nostattaen kuvia mieleeni sadun prinsessoista. Miksi juuri niitä, en voi selittää. Sen tuoksu on minulle niin sanomattoman mieluista, samoin auringon paahteessa kuusista nouseva pihkantuntu. Puistikon seurassa unhotan muun maailman, katsellessani sen keskessä kirkkoa. Sen goottilaisten ovien ja ikkunoiden kaaret muistuttavat kahden puunlatvan yhtymistä, ja suippenevat tornit ovat kuin huudahdus, kehoitus minulle kohottamaan ajatukseni ijäisyyteen, korkeuteen.

      Kellot kalahtelevat sydämeni iskujen tahdissa ja auttavat ajatuksiani ja mielialaani valmistumaan siihen, mitä on tulossa. Näen itseni ikäänkuin juhlallisessa saatossa, johon tuhannet äidit yhtyvät.

      Urut soivat kirkossa, ja puistossa hehkuu ja loistaa kumman kirkas paiste. Siinä näen korkean portin, jota vartioi kuolema – ei uhkaavana, ei synkkänä, vaan elämän vartijana, joka hymyillen seuraa ohitse astuvia.

      Utuiset parvet astuvat valon hohteeseen, kulkevat läpi kuoleman portin, notkistavat polvensa kysyen:

      – Tahdotko?

      Kuolema on heidän ystävänsä, ja hänen läsnäolonsa antaa korkean mielen, joka kantaa kärsimysten taakkaa ja nostaa tuskien pauhaavasta merestä tyyneen lepoon. Eikä sen suloisuudella ole missään vertaa.

      Oi, olla äiti, rakastaa! Ilman näitä elämän ja kuoleman vaiheisia retkeilyjä tuskan ja suloisuuden mailla ei elämä olisi jumalallista, ei rakkaus suurta ja puhdasta.

      Elävästi palaa mieleeni se uneni, jossa näin itseni vihreällä kedolla ja Tajun ahnaiden, tuhoavien käsien vallassa, kun itse heittäydyin hirviön raadeltavaksi ja tunsin tuskaista riemua menehtyessäni.

      Nyt tunnen tuon pedon, jonka äidinvaistoni tuntemattomien voimien avulla ennakolta loihti vertauskuvana eteeni.

      Se peto on sama, joka siellä matalien ja kallellisten rakennusten kaupunginosassa ilkkuu ja vaanii, saalista etsien, uhria vaatien – köyhyys, jonka ahnaat kädet ulottuvat toisinaan rikkaankin vartioiduista ovista sisälle, onnellistenkin turvallisimpiin soppiin.

      Eräs seimen äideistä tuli minulle valittamaan, ettei johtajatar ottanut hänen poikaansa hoidettavaksi.

      – Onko lapsi terve? kysyin häneltä.

      – No, niin terve kuin rouvan oma poika tuossa, sanoi hän pidellen lastaan sylissä.

      Taju hääri ympärillämme ja kurkotti kädellään vaimon pienokaista.

      Minä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa tiedustelemaan.

      – Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on varma, sanoi ylihoitaja.

      Minä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.

      – Taju – Taju!

      Riensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin – yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.

      Heikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa Tajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava lapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä. Lapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon kädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat milloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme, pannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.

      – Taju-mees, äidin oma pikku mees!

      Suuret, siniset lapsensilmät tuijottivat loistavina minuun, toisinaan pelokkaina kuin olisivat nähneet jotakin outoa. Hän nytkähteli, ja pieni käsi poltti sormiani. Hän kuiskasi:

      – Äiti, eteitettä on muttalaitia!

      Aluksi en ymmärtänyt, sillä sydäntäni kouristi lapsen tuska, mutta sitten muistin, että kaupungin laidassa oli kesällä ollut mustalaisleiri ja että Mari oli niillä peloitellut Tajua.

      – Ei olekaan enää, Taju-mees, äiti ei niitä koskaan päästä. Pois kaikki täältä!

      Lapsen silmät laukoilivat laskiessani viileän liinan hänen otsalleen, pieni käsi pujottautui käteeni ja toinen nousi posken alle, ja hän nukahti.

      Lepäsimme tuokion, haihduimme pois uinailuun ehkä minuutiksi, ehkä tunniksi.

      Tajun kuuman käden kosketus poskeeni herätti minut. Olin nukahtanut polvilleni hänen vuoteensa vieressä, pääni hänen pieluksellaan. Näin pojan silmät selkiselällään ja niissä kuvastui kauhu. Hän jupisi jotakin käsittämätöntä. Heittäydyin hänen ylitseen kuin peittääkseni vaaralta. Hätä ja kuoleman viima jähmetytti järkeni, olin avuton, neuvoton. Lapsi näytti elottomalta, ja pienet nyrkit nytkähtelivät. Kesken hätääni kaipasin – vettä, en juodakseni tai itselleni, vaan käsittämättömällä tavalla huojennukseksi tuskassamme. Enempää harkitsematta käärin Tajun kylmään vesikääreeseen, vuodattaen epätoivon kyyneliä. Mikään lääkäri ei ollut antanut sitä neuvoa. Toimin itsetiedottomasti kuin unissakävijä ja uudistin kääreen monet kerrat…

      Kesti kauan, tunteja, ikuisuuden, yhä toivottomana odotellessani. Nukkuiko lapseni, vai oliko hän tajuton? Kuume oli kuitenkin laskenut, ja vihdoin hän sanoi selvällä äänellä: – Poit muttalaitet!

      Pikku urho huitoi käsillään vainolaisia ja painoi päänsä poskelleni:

      – Äiti ajaa poit, äiti ajaa!

      – Äiti ajaa, Taju-mees nukkuu.

      Laiha pikku kätönen haparoi poskeani. Se oli kostea eikä kovin kuuma. Suutelin sitä huojentuneena, ja kyyneleeni valuivat lapsen kellertävään tukkaan. Me olimme onnelliset.

      Senjälkeen tauti muuttui lieväksi ja vaarattomaksi.

      Aika olikin, sillä voimani olivat lopussa. Jännitys laukesi, ajatukseni lakkasivat toimimasta. Minä olin muuttanut toiseen elämään, jossa unet ja houreet ajoivat takaa jotakin näkymätöntä, yhä jatkuvaa ja uudistuvaa, aina samaa. Ja kuitenkin olin välittömästi tietoinen Tajun läsnäolosta. Näin kuoppaset hänen poskillaan ja kuulin äänen: – Äiti tutuu. Taju tattoo maitoo!

      Se ääni antoi minulle rauhan, haavekuvat haihtuivat, ja puolihämärän huoneemme hiljaisuus tuuditti uneen. Jokainen hengenvetoni oli onnea ja suloisuutta. – Me kolme elämme jälleen, elämme kauan yhdessä. Taju, pikku Apuni ja minä, me kolme yhdessä – yhdessä!

      Uhria ei otettu minulta. Ei tällä kertaa. Ei Tajuani, ei pientä Apuani. Ja minä tahdon lepyttää pedon, uhmata sitä, antaa oman itseni, elämäni, niin tahdon, ja se on rakas toivoni, kiihkeä haluni ja onneni!

      Vähitellen СКАЧАТЬ