Salliman oikkuja. Alkio Santeri

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena vaistomaisena tietoisuutena.

      Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään. Kun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.

      Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:

      "Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pitemmälle jatkaneeksi.

      "Voi hyvä Jumala!"

      Vaimo alkoi itkeä.

      Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.

      Matti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.

      "Tuota … ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla … jonnekin täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.

      Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä enää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän tuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.

      "Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso tupa ja vähä väkeä", virkkoi Sanna.

      "Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan … eihän ne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja kuolla?"

      "Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole mailmassa muita!" valitti Sanna.

      "Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut", arveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.

      Se tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.

      "Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.

      "Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja Aukusti perässä.

      "Täytyyhän sitä jonnekin … koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin pitkä."

      Matti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.

      "Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

      "Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua kodeissaan ja minun yksin… Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

      Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.

      Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

      "Kymmenen markan!"

      Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman tunnottoman.

      Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

      Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan alle ja koputti lasiin.

      "Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun…"

      Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan.

      "Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."

      Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.

      "Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään."

      "Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."

      "No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."

      II

      Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.

      "Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan unenrauhaa".

      Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut.

      Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.

      "Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi. "Kun aamu edes joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

      Tiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti että sekin häiritsisi Tiinaa.

      Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä…

      Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.

      Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

      "Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

      "Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

      Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.

      Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.

      "Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä mennä", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.

      "Hän СКАЧАТЬ