Keksijän voitto: Romaani. Airola Väinö

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Isä oli leikkiä laskien sanonut toivoneensa täysiä nurkkamiehiä. Tytär rikkoi toiveet. Aapeli nuorimpana poikana joutui isänsä silmäteräksi. Aina kun isä oli pajassa, oli Aapeli palkeita painamassa. Vaikkakin riippuen palkeen varressa oli hän isälleen painona pikemmin kuin apuna.

      Pojalla tuntui olevan päätä, ja siksi pantiin hänet kouluun. Muutamia vuosia meni kaikki hyvin. Kerran joululomalla Aapelin tultua kotiin huomattiin, että hän oli kovasti laihtunut.

      »Eikö sillä pojalla ole ollut ruokaa, vai mitä se on näivettynyt?» kysyi isä puolittain leikillä.

      Keväällä toi Aapeli hyvän todistuksen, kuten ennenkin, mutta selitti isälleen lopettavansa koulunkäynnin.

      Siitä tuli pitkä ja tuskallinen kesä. Isä kerran alettuaan tahtoi ajaa tahtonsa läpi. Pojasta piti tulla lukumies. Pojassa oli isän verta. Eikä siinä turhaan suuta soitettu.

      Tätä sanatonta taistelua kesti syksyyn asti. Määrätessään töitä miehille ja vanhemmille veljeksille jätti isä Aapelin aina syrjään. Työmaalle jos meni, oli siellä työt niin järjestetty, että 16-vuotias Aapeli ei voinut tehdä mitään hyödyllistä.

      Toisaalta ilmestyi Aapelille työmaa. Vanhan myllyn voimalaitteet olivat rapistuneet eivätkä tyydyttäneet isäntää. Koski pantiin uuteen kuntoon. Patoa korotettiin ja varmennettiin. Hankittiin tehtaantekoinen vesiturpiini ja pantiin parhaillaan paikoilleen sähkökoneita valon antamiseksi sekä Penttilään että koko kylälle. Myllyltä löysi Aapeli itselleen työmaan. Monttööri oli huomannut Aapelin oppivaiseksi ja palkattomaksi työmieheksi. Kernaasti neuvoi hän kaikki käytännölliset työt, jotka itse taisi. Pian olikin Aapeli, nuoruudestaan huolimatta, kätevä sähkötyömies.

      Ne päivät, jolloin insinööri kävi työtä tarkastamassa, olivat Aapelille juhlapäiviä. Hän kuunteli korvat auki insinöörin puhuessa ja kyseli aina heti, kun toinen oli lakannut puhumasta. Insinööri, keski-ikäinen mies, ymmärsi nuorta maalaispoikaa. Neuvoi sen, mitä luuli pojan ymmärtävän, ja vain silloin tällöin puhui sähköopin syvemmistä kysymyksistä y.m., joista Aapeli ei mitään ymmärtänyt – mutta tuli tietämään tietojensa puutteen ja heräsi tiedonhaluun.

      Syyskuussa, kauranleikkuu-aikana, tapahtui lopullinen selvittely isän ja pojan välillä. Sähkölaitos oli valmis. Aapeli ymmärsi, että olot eivät voi kauaa täten jatkua. Hänellä ei ole paikkaa eikä työtä kotona. Vähäinen koulunkäynti oli katkonut häntä maahan yhdistävät hienot juuret kiinnittämättä häntä kuitenkaan muualle. Isä ei ymmärtänyt poikaa, joka ei halunnut lukea. Hän ei tiennyt, että pojalla on palava tiedonhalu, mutta poika ei jaksa sulautua kaupunkilaiselämään. – Hän ei menesty toveripiirissä, joka on lähtenyt erilaisista oloista kuin hän. Kaupunkilaispojat, herramaisemmissa pukineissaan, pilkkaavat häntä. Ujo hämäläispoika voi sietää selkäsaunan, mutta ei pilkkaa.

      Kauan puhuivat isä ja poika porstuan peräkamarissa. Isä puhui kuin järkevälle miehelle ja antoi elämänohjeita parhaan kykynsä mukaan.

      Seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Isäntä itse lähti kyytiin. Mihin Aapeli lähtee, sitä ei ilmoitettu kenellekään, ei edes vanhemmille veljille. Jokainen hoitakoon omat asiansa.

      Hyvästijättö äidille oli tuskallisinta, mitä Aapeli elämässään muistaa. Äiti! Tuo miehensä rinnalla seisova, kaikki uhraava ja aina auttava, milloinkaan hellempiä tunteitaan osoittava vaimo, hän itki silloin, kun Aapeli lähti. Miten tuskallisesti Aapelin rintaa kouristi! Hän otti äitiään kaulasta kiinni, ja sitä hän ei muistanut pitkään aikaan tehneensä.

      »Muista pysyä kunniallisena», oli äidin viimeinen neuvo.

      »Älkää itkekö, äiti», sai Aapeli sanotuksi, »kyllä minusta mies tulee.»

      Niin! Äiti muistui Aapeli Penttilän mieleen hänen seistessään siinä yksin laivan kannella. Isäänsä ei hän sen jälkeen hengissä tavannut. Viisi vuotta kuljeksi poika paikasta toiseen, koti- ja ulkomailla. Isä lähetti rahoja aina, kun vain osoitteen tiesi. Aapeli kirjoitteli pitkiä kirjeitä töistään ja harrastuksistaan, saavutuksistaan ja pettymyksistään. Viiden vuoden perästä hän matkusti isänsä hautajaisiin. Ukko oli tullut yhä harvapuheisemmaksi Aapelin lähdettyä. Hän oli luovuttanut tilan vanhimmalle pojalleen, ostanut naapuritalon toiselle pojalleen ja itse asettunut vaariksi. Tytär oli joutunut naimisiin. Pian olivat hiukset vaalenneet, ukon talolta luovuttua. Kerran myllypatoa jäästä sytiessään oli ukko kylmettynyt, ja keuhkokuume oli äkkiä vienyt uutteran miehen.

      Äitiään kaipasi Aapeli. Poikansa lapsille tuhlasi muori nyt kaiken säästöönjääneen rakkauden, jota ei työn touhussa ollut ennättänyt omille lapsilleen jakaa niin paljon kuin olisi halunnut. Aina tilaisuuden tullen oli Aapeli käynyt tervehtimässä äitiään näinä yhdeksänä vuotena isän kuoleman jälkeen. Nyt lähtiessä ei ollut aikaa.

      Äkkiä repäisi Penttilä lehden muistikirjastaan, kirjoitti muutamia sanoja, pisti setelin sisään, kiersi palloksi ja heitti rannalle.

      Aina paikalla oleva katupoika nappasi pallon. Penttilä huusi kädet torvena: »Vie sähkösanomakonttoriin!» Hän ei koskaan saanut tietää, veikö poika.

      Aamun sarastaessa alkoivat Ruotsin rannat näkyä. Vehreitä saaria, valkeita kesähuviloita, lippuja – siinä vaikutelmat, jotka Penttilä sai vanhasta emämaasta laivan kulkiessa Tukholman kapeata väylää.

      Omituisen vaikutuksen tekee kuninkaanlinna tasavallasta tulevaan matkustajaan. Huomaa heti, että on tultu toisiin oloihin.

      Penttilällä ei ollut aikaa tutkia Tukholman nähtävyyksiä. Kun hän pääsi tullista, lähti juna Göteborgiin 40 minuutin päästä. Läpi kaupungin ajettuaan näki hän Kustaa II Aadolfin muistopatsaan. Tämän herran hän tunsi siten kuin Topelius on sen esittänyt.

      Kolisten lähti juna pieneltä, ahtaalta ja ränsistyneen näköiseltä pääasemalta. Eihän sitä ensinkään voinut verrata Saarisen luomaan Helsingin asemarakennukseen, joka onkin kenties liian komea.

      Juna saapui Göteborgiin iltamyöhällä. Saatuaan hotellista tietää, että vuorolaiva Hulliin lähtee myöhästyneenä, vasta huomenna iltapäivällä, päätti Penttilä nukkua pitkään ja lujasti. Hänen onnensa olikin hyvä unen lahja.

      Päivän käytti Penttilä kaupungin katselemiseen. Oli hiukan ikävää kulkea kaupungilla matkalaukku kädessä, mutta kun kaikki piirustukset, selitykset ja suunnitelmat olivat sullotut tähän laukkuun, ei hän uskaltanut hetkeksikään siitä luopua.

      Göteborg tekee prameilevan vaikutuksen. Siellä on siistejä, suoria ja leveitä katuja. Ruotsalaiset tuntuvat suuresti ihailevan uskonsankariaan Kustaa II Aadolfia, koska täälläkin on hänen muistopatsaansa.

      Insinööri John Ericssonin muistopatsaan edessä Penttilä pysähtyi. Olihan Ericsson yksi maansa suurimpia poikia, vaikkakin joutui suorittamaan elämäntyönsä vieraassa maassa. Uskalsiko Penttilä rinnastaa kohtaloaan tähän suureen työmieheen? Olihan Penttilän matkalaukussa suunnitelmia, jotka odottivat toteutumistaan. Olihan hänkin matkalla vieraaseen maahan. Käymään vaiko jäämään – sen ainoastaan korkein kohtalo määrätköön. Kenties oli liiaksi uskallettua, mutta yhtäläisyyttä heidän kohtalossaan oli.

      Vuorolaivalla Göteborg – Hull huomasi Penttilä ensi kerran tulleensa kosketuksiin suuren maailman kanssa. Eri kielet, kansallisuudet, jopa rodutkin olivat sulloutuneet tähän tosin hienoon mutta pieneen, tuskin puolentoista tuhannen registeritonnin vetoiseen matkustajalaivaan. Toisenkin huomion hän teki: illallispöytä oli katettu kolmin lasein. Hymyn häive kulki yli Penttilän kasvojen, kun hän muisti kotimaataan.

СКАЧАТЬ