Kansalaisemme. Ahrenberg Jacob

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ sinun nimesi on?" kysyi toinen murteellisella venäjän kielellä.

      "Karl Aleksander Segerberg! – Ja sinun?"

      "Dodo Davidovitsch Sasdanadsche, Abchasian ja Psamenikin ruhtinas.

      "Minä kutsun sinua Karl Aleksandrovitschiksi, se toinen nimi on niin vaikea," sanoi kaukaasialainen ja katseli tummilla elävillä silmillään toveria. Ja siitä päivästä oli Karlella lisänimi Aleksandrovitsch niin kauan kuin hän eli.

      Niinä pelon ja levottomuuden hetkinä liittyivät molemmat pojat toisiinsa ja siitä ukkosenilmaillasta lukivat he ystävyytensä alun. Dodo selvitti, kuinka hänet oli lähetetty Kaukaasiasta laitokseen ja kuinka hän kaikille ja kaikkeen outona oli saanut luvan samana iltana asua makuuhuoneessa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut.

      Ja nämät edustajat, toinen siitä kansanheimosta, jonka Venäjä ensiksi oli kukistanut, toinen Kaukaasian vasta hiljakkoin rauhoitetuista maista, nämät muodostettaisiin täällä niiksi välikappaleiksi, jotka sitkeinä vaikka nuorteina, voimakkaina vaikka taipuvina pitävät koossa tuota monien ei ainoastaan eri kansojen, vaan myös eri kansanrotujen asumaa valtakuntaa. Kaikilla, mitä keisarikunnassa on ylhäistä ja hienoa, kaikilla, mitä siinä on aatelia, rotua ja arvoa, ja niilläkin ainoastaan, jos ovat saavuttaneet korkeimpia arvoja sotajoukossa tai siviiliuralla, on oikeus koettaa saada pojilleen pääsöä tähän malliakatemiaan. Täällä sivistettäisiin ja kasvatettaisiin sinisemmän veren, le double extrait, valtaistuimen ja alttarin puollustajiksi, vapaana ajan kansanvaltaisuudesta, sosialismista ja nihilismistä. Täällä oli nuorukaisia, joilla oli Ruotsin vanhimpia aatelisnimiä, nimiä, joita ristiretkien aikoina olivat kantaneet saksalaisen ritarikunnan suurmestarit, Puolan ja Liettuan paanit, Orenburgin hallitsijakaanit ja Kaukaasian klaanipäälliköt. Ne olivat kalliin ja harvinaisen kasvin taimia, jotka olivat reväistyt kotoisesta maaperästään, viedyt pois, kauas pois vieraan maan ansariin, että he sitten, kaiken tuon yhdenmukaisen kasvatuksen, ystävyyden siteiden, virkapuvun loiston ja tuon yhteistunteen avulla, joka on ominaista beati possidentes'eille muodostaisivat yhdenmukaisen, täysin sopivan joukon seisomaan asemillaan milloin ja missä tarvittaisiin. Ne olivat ikäänkuin ääniä suurissa uruissa, ne antoivat sen säveleen ja soinnun, jota tuon mahtavan soittokoneen soittaja piti soinnullisimpana.

      Ja ilta kului ja yö tuli. Kukaan ei näyttänyt huolehtivan molemmista pojista. Se vahtimestari, joka oli luvannut pitää huolta heistä, oli unhottanut heidät. Ja siellä saivat he istua yksinäisinä ja nälkäisinä. Puutteellisella kielellään puhelivat he toisensa kanssa rakkaimmista muistoistaan, ja kun he nyt olivat pakoitetut mitä tarkimmin muistelemaan noita vieraskielisiä sanoja, joita he vasta hiljakkoin olivat oppineet, ihmettelivät he kumpikin, kuinka paljon tuosta vieraasta kielestä oli kumminkin tarttunut heidän päähänsä. Kun Dodo Davidovitsch kertoi fasaanin pyynnistä Psamenekin vuorilaaksoissa ja vuorikauriin ajosta pyökkimetsissä, sotaretkistä persialaisia ja kurdilaisia vastaan, silloin loistivat hänen mustat silmänsä, ja hänen pyöreisiin, lihaviin kasvoihinsa ilmestyi vilkkautta. Hänen pehmeissä, hennoissa piirteissään oli enemmän ilmettä kuin tavallisesti huomaa nuorissa itämaalaisissa, ja kaunismuotoinen suu tummanpunaisine huulineen hymyili viehättävän lapsellisesti. Karl Aleksander taas kertoi metsänotkoista, elämästä virralla, jäänlähdön loistosta ja kauneudesta. Kielen yksinkertaisimmilla sanoilla, tapaillen kertoivat he ikävästään noille rakkaille seuduille ja tulevaisuuden pelostaan.

      Poikien kesken puhutaan vielä vähemmän, kuin miesten, ystävyydestä, mutta missä olot saattavat kaksi nuorukaista yhteen, missä myötätuntoisuutta ja jaloutta löytyy, missä elämä saa heidät ajattelemaan, kärsimään ja toimimaan yhdessä, siinä syntyy uskollisuus ja ystävyys, niin syvä ja lämmin, että se kestää elämän kaikissa vaiheissa. Sellaista ystävyyttä vastaan murtuu panettelu, se kestää taistelussa kateutta ja kunnianhimoa vastaan, se ei raukea, ei ajalla eikä tapauksilla ole voimaa sen yli. Näiden kahden, niin erilaisesta kansanheimosta, niin erilaisista maista olevan pojan välillä oli edellytyksiä sellaisen ystävyyden syntymiseen ja varttumiseen.

      Kun he illan hiljaisuudessa olivat puhuneet kaikesta, ei siitä, mistä olisivat tahtoneet, vaan mistä voivat, tyhjentäneet koko venäläisen sanavarastonsa, riisuutuivat he vihdoin, menivät kumpikin sänkyynsä, nukkuivat ja näkivät unta kodista, vuoresta, virrasta.

      Seuraavana päivänä täyttyi käytävät ja huoneet sadoista pojista ja nuorukaisista. Entiset etsivät vanhat paikkansa, vastatulleet joutuivat lääkärin käsiteltäviksi, heidät punnittiin, mitattiin, leikattiin hiukset ja puettiin virkapukuihin sekä numeroitiin. Heidät oli otettu tuohon suureen koneistoon, jossa he nyt olivat tuskin huomattavia voimia, kolmekymmentä vuotta myöhemmin etsittäisiin tuosta rajusta parvesta suuret käynti- ja jarrurattaat.

      III

      Kaikilla noilla pojilla oli laitoksen ulkopuolella joku, joka heitä ajatteli, helli, joku, jonka luo he voivat mennä.

      Karl Aleksander ja ruhtinas Dodo olivat ainoat, joista kukaan ei välittänyt. Maailmaan heitettyinä tuntuivat he olevan kaikkien unhottamia. Sen huomasi paraiten, kun joku suurista juhlista läheni. Jo paljoa ennen noita merkillisiä päiviä kokoontuivat paassit yhteen, keskusteltiin siitä, miten vapaapäivä vietettäisiin. Vanhemmat, ne, jotka sinä vuonna päättäisivät oppimääränsä, suunnittelivat retkiä saariin, käyntejä teaatterissa ja näyttelyissä, mutta etupäässä niissä ylhäisissä perheissä, joiden ovet olivat avoinna heille. Sillä salongeissa tehtiin tuttavuuksia päivän merkillisimpäin henkilöiden kanssa, jotka voivat auttaa, antaa tarpeellisia selityksiä ja raivata tietä noille nuorille kokelaille sotilasuralla. Nuoremmat tekivät, vaikka tietämättään, samoin kuin vanhemmat; myöskin heistä olivat puoltolauseet päivän kysymyksiä. Noille kahdelle nuorukaiselle olivat nuot neuvottelut alituisena nöyryytyksien lähteenä – he eivät tunteneet ketään tuosta loistavasta piiristä, jonka korskeimpia nimiä he kuulivat lueteltavan – ja ikävä oli ainoa voitto, joka heillä oli lupapäivistä. Kun sentähden juhla läheni, etsivät he enempi kuin muutoin toistensa seuraa ja koettivat, niin hyvin kuin voivat, kuluttaa aikaa laitoksessa. Se oli vaikeaa kyllä, varsinkin pääsiäisen monina juhlapäivinä.

      Sellaiset päivät olivat heidän kirjeiden kirjoittamispäiviään. Karl Aleksander kirjoitti ensi alussa ahkerasti äidilleen, kun niihin tavallisesti vastasi täti, rupesi hän huomaamatta osoittamaan kirjeensä tälle. Oli luonnollista, että hänen kirjeensä ensi vuotena olivat täynnä kysymyksiä kodista, täynnä koti-ikävän ilmauksia, ja että ne vähitellen, kuta hauraammaksi siteet hänen ja kodin välillä tulivat, muuttuivat lyhyviksi selityksiksi siitä, mitä hän teki ja missä hän oli ollut viime aikoina.

      Ruhtinas Dodoa ei miellyttänyt lukeminen. Hänestä, lukutaidottomien vanhempien pojasta, oli kirja missä muodossa tahansa kuin vihollinen. Kotimaassaan oli hän kuullut sadun kertojien katukulmissa kertovan ihmeellisiä seikkailuja sulttaaneista, prinsseistä, prinsessoista, lohikäärmeistä ja noidista, ruusunpunaisista järvistä, joissa ui mustia, kultasilmäisiä kaloja, jotka jonkun loihtutaitoisen prinssin manauksesta muuttuivat etiopialaisiksi, ihanista puutarhoista ja toimettomasta haaremielämästä. Cooperin intiaanikirjain, madame Guizot'in Bibliothèque rose'n tai Robinson Crusoen lukeminen tuntui hänestä halpa-arvoiselta, kurjalta, typerältä ja hullunkuriselta. Karl Aleksanderkaan ei kuulunut niihin, jotka rakastivat lukemista, siihen määrin oli hänen elämänsä nuoruuden vuosina saanut lujan aineellisen, hyötyä tarkoittavan, suunnan. He huvittelivat sentähden kävelemällä laitoksen puutarhassa, domino- tai sakkipelillä. Tai hauskuuttivat he aikaansa niinkuin ensimäisenä yönäkin puhumalla toistensa kanssa kodistaan Kaukaasiassa ja Suomessa, tuosta kodista, jota he rakastivat niin lämpimästi, ja jonka he nyt nuoruutensa vuosina olivat jättäneet. He kuvailivat itselleen ruusuista ja loistavaa tulevaisuutta. Kerran tulevaisuudessa palaisivat he takaisin, voitettuaan vieraissa maissa kaikki onnen lahjat. Ja tuon kotinsa tekisivät he arvokkkaammaksi ja ehommaksi entistään.

      Tuollaisina СКАЧАТЬ