Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli. Åberg Johan Olof

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Jäämeren rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa, että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.

      Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle, eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.

      Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi eduksi.

      Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria, vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan, ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.

      Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan kadottanut Suomea.

      Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina, mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian tunto.

      Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on sangen tärkeä sodan käymiselle.

      Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat, auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.

      III

      Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja Annin ryöväyksen.

      Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää kasvavan kunnaan rinteellä.

      Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne, jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista, siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi kokonaan unhotuksiin heittää.

      Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa. Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.

      Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää, hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:

      "Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän

      kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun

      Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin

      Suomessa".

      Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut, sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat senkään ei olevan lasten leikkiä.

      Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.

      Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, СКАЧАТЬ