Naisia. Anton Pavlovich Chekhov

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ Kirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.

      – Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä olisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias pelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin, josta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja – rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu kirjettä ottamaan!.. Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin asia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen… Mainiota!

      Ljev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse postilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin myöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut. Herättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili tyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään sitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja kuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen…

      Kellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi kaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista asemaa.

      "Ahaa!" ajatteli hän nähdessään poliisin.

      Tultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan suojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa. Hänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.

      Tasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä parhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja päällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt ainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän vihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan…

      "Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!" ajatteli

      Turmanov vahingoniloisesta "Odotappas!"

      Degtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä siihen… Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä… Degtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli sitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli taaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen kasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!

      Degtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä kohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui: "Merci!"

      Onneton Ljev Savvitsh kuuli tämän "merci." Koko illan hän seisoi sitten vastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja mutisi kiukkuisena:

      – Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!

      TAIDETEOS

      Sasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri Koshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli kääritty "Pörssisanomain" numeroon 223.

      – Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?

      Mitä kuuluu?

      Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

      – Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja kiittämään teitä… Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun henkeni… paransitte vaarallisesta taudista ja… me emme tiedä, miten osoittaisimme teille kiitollisuuttamme…

      – Älkäähän nyt… nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään saanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä jokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.

      – Minä olen äitini ainoa poika… Me olemme köyhiä emmekä siis voi maksaa työstänne ja… se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten äiti ja minä… äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan kiitollisuutemme osoitteeksi… tämän esineen, joka… Se on hyvin kallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia… harvinainen taideteos.

      – Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te nyt?..

      – Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos kieltäydytte… Se on erinomainen kapine… vanhaa pronssia… Me olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina muistona… Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä jälleen muinaismuistojen kokoilijoille… Äiti ja minä jatkamme nyt samaa tointa…

      Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä, niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes ajatellakaan.

      Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa, rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.

      – Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta… miten sanoisin, se ei… se on liian vapaata taidetta… Eipä voi sanoa tuon enää olevan alastomuutta, vaan pikemmin… niin, piru ties, mitä se on…

      – Mitä sillä tarkoitatte?

      – Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa… Jos minä pitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan minä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!

      – Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori! loukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti kauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet nousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko tämän matoisen maailman… Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on ilmaa, siinä on henkevyyttä!..

      – Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta asian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia…

      – Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin esiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa… Mutta, herra tohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä loukkaisitte syvästi minua ja äitiäni… Minä olen äitini ainoa poika… te olette pelastanut henkeni… annamme teille kaikkein kallisarvoisimman esineen, mikä meillä on… ja… ja minä valitan vain sitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle…

      – Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen… Sanokaa terveisiä äidillenne… mutta… ajatelkaa toki, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia… No… jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa käsittämään.

      – Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.

      Pankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen erinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!

      Hyvästi nyt, СКАЧАТЬ