Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011). Kulle Raig

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ kaikkine tarvittavine ”tykötarpeineen”. Kansan keskuudessa se sai uudenaikaisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi lempinimekseen kanakuut eli kanakoppi.

      Palatkaamme hetkeksi menneisyyteen. Virallinen ja säännöllinen laivayhteys Suomen ja Viron välillä alkoi 1830-luvulla, jolloin päänavaajana oli Turun höyrylaivayhtiö. Siitä lähtien laivayhteys oli melko säännöllistä, kunnes tultiin syksyyn 1939. Lokakuussa, eräällä viimeisimmistä laivavuoroista, lähti Tallinnaan virolaista poikaystäväänsä tapaamaan parikymppinen suomalaistyttö Taimi Seljamaa, entinen kollegani Viron radiosta, nyt jo keskuudestamme poistunut. Taimi kertoi minulle suomalaisen rajavartijan varoittaneen häntä. “Neiti, jos nyt lähdette, ette mahdollisesti pääse enää takaisin kotimaahan”. Näin siinä sitten kävikin. Tätä lokakuista lahdenylitystä seurasi yli kahdenkymmenen vuoden tauko. Se oli aika, josta hieman kärjistäen voidaan todeta Saarenmaan niittyjen kasteisen sylin edustaneen suomalaisille koko Viroa ja Georg Otsin kaikkia virolaisia. Todellinen, vain 90 kilometrin päässä ollut naapurimaa tuntui olleen valovuosien päässä. Virolaisten olemassaolosta muistutti oikeastaan vain 1950-luvun lopulla uskomattomaksi hitiksi noussut yksinkertainen valssisävelmä. Kohta oli kuitenkin koittava muutoksen aika.

      Odotus palkitaan, valkea laiva saapuu

      Keskiviikkona seitsemäntenä heinäkuuta 1965 kokoontui upouuteen satamaterminaaliin, kanakuutiin, tuon ajan mittapuun mukaan edustava joukko ihmisiä, enimmäkseen puolueen ja hallituksen edustajia, siis Neuvosto-Viron tuonaikainen poliittinen eliitti. Puolueen kaupunkikomitean sihteeri, myöhemmin huomattavasti Viron uudelleenitsenäistymiseen vaikuttanut Vaino Väljas toivotti läsnäolijat tervetulleiksi ja Eesti merelaevandusin eli Viron merenkulkulaitoksen johtaja leikkasi punaisen nauhan julistaen Tallinnan ja Helsingin välisen laivalinjan avatuksi. Sitä, että kyseessä oli yhteyden uudelleenkäynnistäminen, ei vahingossakaan mainittu.

      Sen ajan lehdissä kerrotaan, että laiturissa odottaneeseen vitivalkoiseen Vanemuine-laivaan nousivat muiden virallisten henkilöiden kanssa Neuvosto-Viron opetusministeri Ferdinand Eisen, Tallinnan kaupunginjohtaja Johannes Undusk ja Neuvostoliitto-Suomi -seuran Eestin osaston puheenjohtaja, kirjailija Ralf Parve, joka oli päässyt jonkin yleisliittolaisen nuorisovaltuuskunnan mukana käymään Suomessa jo vuonna 1947. Helsingissä vastassa oli runsaslukuinen yleisö. Ensimmäisen sodanjälkeisen laivan saapuminen olisi tapahtumana jäänyt varmaan vajaaksi, ellei siihen olisi kytketty Suomen päässä Suomi-Neuvostoliitto-Seuran järjestämää Neuvosto-Viron 25-vuotispäivälle omistettua pakollista juhlaa. Näin ainakin vallanpitäjien mielestä. Tapahtumaan osallistui Suomen hallituksen ja eduskunnan edustajia sekä paikallisen kommunistipuolueen silmäätekeviä.

      Seuraavana aamuna Vanemuine lähti paluumatkalle Tallinnaan mukanaan ulkoministeri Ahti Karjalainen, Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ville Pessi, molemmat puolisoineen, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Paavo Aitio, SNS:n puheenjohtaja Göran von Bonsdorff, Hertta Kuusinen ja ehkä isänsä valtuuttamana kansanedustaja Matti Kekkonen. Tallinnassa vastassa oli orkesteri, kukkia annettiin ja saatiin, ulkoministeri Arnold Green toivotti ensimmäiset saapujat tervetulleiksi. Virallisia, aikakaudelle ominaisia kliseisiä puheenvuoroja käytettiin muitakin.

      Kolmantena päivänä eli 9. heinäkuuta suomalainen Wellamo toi Tallinnaan jo tavallisia turisteja, joiden joukossa oli myös kulttuuriihmisiä ja mediaväkeä. Runoilija Harri Kaasalaisen kynästä syntyi matkaa edeltävänä yönä iloisessa kaveriseurassa runo, joka osaltaan luonnehti juuri alkaneen matkailun eräitä piirteitä.

      Katkeaapi kaulapanta, nyt kun kutsuu Virun ranta.

      Pojat nousee, laivaan astuu, keula kuohuu, kaula kastuu.

      Olo onnellinen vasta syntyy Viru valgeasta.

      Lähde mukaan, kerää kassa, hummaillaan se Tallinnassa!

      Runoilevassa seurueessa mukana olleen ystäväni Pertti ”Pepsi” Paloheimon pyynnöstä laadin siitä 39 vuotta myöhemmin “rimmaavan” vironnoksen. Uudelleen virinneen matkailun erikoislaatu huomattiin pian myös muilla tahoilla. Ei mennyt kauankaan kun Suomen Kuvalehti keksi paljon puhutun Suomen sillan olevan putki, jonka toisesta päästä tippui väkeviä ja toisesta ”yhden koon sukahousuja”. Johan oli

      Säännöllinen laivayhteys Tallinnan ja Helsingin välillä avattiin uudelleen 7.7.1965 – 26 vuoden tauon jälkeen! Kuvassa Vanemuine-laiva palaa ensimmäiseltä Helsingin-matkaltaan 8.7.1965 tuoden mukanaan korkeaarvoisia suomalaisia vieraita. aikoihin eletty! Eino Leinolle Lydia Koidulan keksimä Suomen silta oli ollut “turha, mutta kultainen mielikuva”, 1920- ja 1930-luvuilla siitä tuli konkreettinen, molempiin suuntiin tiheään liikennöity Suomenlahden rantojen yhdistäjä. Nyt Kuvalehti alensi symbolin aika arkiseksi, mutta se ei tahtia haitannut eikä asian olemusta muuttanut. Silta oli taas avattu liikenteelle, ja se oli tärkeintä.

      Ensimmäisiä varsinaisia turisteja oli parisataa, ja heidät majoitettiin Toompean kupeessa olevaan pieneen Tallinn-hotelliin, joka nykyisin kantaa nimeä Meriton. Muistan sen alkuhässäkän oikein hyvin – ravintolasali oli liian pieni ja järjestelypuoli hieman ontui. Syntyi aikamoinen sekaannus. Inturistin palvelutoimiston silloinen johtaja Valter Tuhkanen hyppäsi lopulta orkesterikorokkeelle johtamaan plaseerausta, mikä lopulta onnistuikin. Ehti kulua seitsemän vuotta ennen kuin valmistui uusi nykyaikainen majoituspaikka, suomalaisten rakentama 23-kerroksinen Viru-hotelli. Tallinnan ensimmäinen ”pilvenpiirtäjä” avasi ovensa toukokuun alussa 1972.

      Oppaat oli haalittu kasaan kuka mistäkin. Suurin osa oli joko Tar-ton yliopistosta valmistuneita tai siellä opiskelevia nuoria. Samoin heitä saatiin Tallinnan kielikursseilta. Sieltä minut kävi pestaamassa venäjää puhunut mies, jota en osannut epäillä mistään, mutta josta myöhemmin tuli varsinainen kiusanhenki, ei vain minulle vaan muillekin oppaille. Hän nimittäin edusti erästä firmaa, josta käytimme koodinimeä Kindness, Generosity and Beauty, lyhennettynä KGB.

      Se oli firma, jota yritimme kaikilla mahdollisilla tavoilla välttää ja jujuttaa. Tämä myös usein onnistui. Väite, jonka mukaan jokaisen maan turvallisuuspalvelu on samalla tasolla kuin kyseisen maan vesihuoltoja viemärilaitos, näytti pitävän onneksemme ainakin joskus paikkansa. Turisteja tuo kauneusalan yritys koetti pitää silmällä, toki valikoidusti ja vaihtelevin tuloksin. Koomisimmillaan halu hallita tilannetta oli silloin, kun jokaisesta turistista piti täyttää kortti. Se tehtiin violetilla musteella, oikeaa vanhanaikaista kynää käyttäen. Tästä typeryydestä tosin luovuttiin sitä myöten kun turistien määrä kasvoi. Pian laivaliikenne ja sen myötä matkailu muuttuikin ympärivuotiseksi, oltuaan sitä ennen kesäistä huvia. Ensimmäisenä ”navigaatiokautena” ehti Virossa käydä vähän yli 19 000 turistia.

      Millainen oli heimoveljien tapaaminen pitkän tauon jälkeen? Oli jälleennäkemisen kyyneleitä, liikuttumista puolin ja toisin, oli hyväntahtoista uteliaisuutta, mutta myös ylemmyydentunteen sävyttämää välinpitämättömyyttä. Suomalaiset panivat merkille kaupungin ränsistyneen ilmeen, asuntokannan kehnouden, kauppojen tyhjät tiskit, niukat tavaravalikoimat jne. Sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun he virolaisten kodeissa vieraillessaan – mikä ei ollut aivan sallittua – löysivät edestään notkuvaksi katetun pöydän.

      Yhtä ihmeissään he olivat siitä, että me pukeuduimme heidän mielestään niin hyvin, vaikkei kaupoissa ollut juuri mitään. Myös Me naiset -lehden haastattelussa toimittaja hämmästeli: “Kulle Raig on jo valmis maisteri, näin hänellä nypityt kulmakarvat, muutenkin nuori nainen oli sikäläisiin olosuhteisiin harvinaisen muotitietoinen.” Suomalaiset eivät kaiketi olleet ajatelleet edellä mainittua TV-ikkunajuttua. Siksi he eivät voineet ymmärtää, kuinka me, oppaat – ja muut heidän tapaamansa virolaiset – saatoimme СКАЧАТЬ