Faust I. Иоганн Вольфганг фон Гёте

Чтение книги онлайн.

      Kuink' osat sujuu liitossaan.

      Kaikk' elää, rippuu toisistaan!

      Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,

      Ja toisillensa kulta-sangot antaa

      Ja auvo-siivin taivahalta

      Maan päälle liitää: avaralta

      Soi harmoniian sulo valta!

      Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!

      Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?

      Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,

      Joist' imee voimaa taivas, maa,

      Joit' orpo sydän halajaa —

      Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!

          (Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee

          maahisen hengen merkit).

      Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!

      Lähempi oot mua, maahinen;

      Taas tarmo täyttää sydämmen'.

      Miel' on kuin aalto vaahtopää,

      Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,

      Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,

      Ja myrskyss' seistä sortumatta,

      Venheeni murtuessa murtumatta.

      Mua pilvet varjostaa…

      Kuun loiste himmenee…

      Soihtu sammuu!

      Mik' usva! punaliekit läikkyy

      Mun pääni ympär' … oi!

      Katosta kauhun viima käy,

      Se viistää mua!

      Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.

      Käy nähtäviin!

      Haa! huimaa, huimaa sieluan'!

      Jo uudet tuntehet riehuu,

      Niiss' sielu, ruumis kiehuu!

      Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!

      Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.

          (Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen

          loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy

          lieskassa).

      HENKI.

      Ken huus mua?

      FAUST, (kääntyen pois).

                    Haamu hirmuinen!

      HENKI.

      Kehääni kauan imeskellen,

      Mun nosti loihtus liikkehellen,

      Ja nyt —

      FAUST.

                Voi! sua mä kestä en!

      HENKI.

      Mua nähdä pyysit intomielin,

      Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain;

      Sua poltti kaihosi … tänne sain

      Sua säälien! – Vai kerskukielin

      Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?

      Sisäinen mailmas, itseluomas verraton?

      Ja sydän värjähdellen riemussansa,

      Kun luuli henkein verraks nousevansa?

      Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,

      Jok' ikävöiden silmät minuun loi?

      Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden

      Varistaa sielun juurta myöden?

      Maan mato kurja, käiverä!

      FAUST.

      En väisty liekkihaamuasi!

      Oon Faust, oon sinun vertojasi.

      HENKI.

      Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan

      Minä aaltona uin,

      Puhun myrskyn suin;

      Synty, hauta oon,

      Meri pohjatoin,

      Yhä hehkuva virta,

      Elon piukova pirta,

      Ajan käärimä-puulle ma loimia luon,

      Ja Herralle helskyten kangasta kuon.

      FAUST.

      Maailman aavan saartavainen,

      Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!

      HENKI.

      Oot oivaltamas hengen heimolainen,

      Et mun!

      FAUST, (lannistuen).

              En sun?

      Ma Luojan jäljennös!

      En sunkaan vertojasi.

          (Ovella kolkutetaan)

      Oi surma! … kuulen … tuo on famulus!

      Savuna haihtuu autuus kulta!

      Kaikk' ilmestykset suuret multa

      Pilaapi kuivan imarrus!

      WAGNER.

      Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan —

      Kai kreikkalaista murhenäytelmää?

      Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,

      Se nykypäivin hyödyttää.

      Oon kuullut – liekö totta siltä? —

      Ett' oppimist' on papin aktööriltä.

      FAUST.

      Miks ei, jos pappi on komediantti,

      Kutenka käykin ehkä toisinaan.

      WAGNER.

      Museeossain kun ain' oon arrestantti,

      Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.

      Ja kaukosilmin, hajamielin,

      Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?

      FAUST.

      Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;

      Hetteenä СКАЧАТЬ