Faust I. Иоганн Вольфганг фон Гёте

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ rikkaudessa ja kauneudessa, näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta, joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi nähdä olot ja ihmiset juuri niin kuin ne ovat. Sentähden hänen henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista, pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää, sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei sano, minkä näköinen asia on, vaan mikä se on. Toisin Shakespeare, tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja vertuita.

      Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan. Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a, Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti "valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka, ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.

      Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle, kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea, Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä. Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan rakkaus väljähtyi pian – ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella eriämme hänestä.

      Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan, joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi). Sen sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto, säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja – saksalaisuus! Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja totuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä "tulivuorta ja kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä. Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä – nepä muka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa ja totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja epätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja kiihko-puolueesen" ja loi sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen" ja "Werthers Leiden". Näistä pari sanaa.

      Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin oli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin taistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli julistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan, vaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan taistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko aikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain etuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä Götz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta. Draamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu historia, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä; se kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä ei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä. Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja vuorovaikutukseen.

      Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston lainkäyttelyjä, taas rakastui – se on omituisuus hänessä, joka erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff – niin sen kaunottaren nimi oli – oli kihloissa toisen miehen kanssa. Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies, synkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä nuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä itsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden tapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen uuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä "die Leiden des jungen Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on täynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut mailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento heikko olento ja turvautuu vihdoin – itsemurhaan. Werther oli henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä vapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti; siitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin kautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin – kyynelvirtojen valuessa. "Weltschmerz" oli saanut elävän muodon; Werther lausui selvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, – mutta Göthe oli juuri luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä tunteellisuudesta.

      Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin töihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. Clavigo, näytelmä, joka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa СКАЧАТЬ