Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä. Onni Wetterhoff

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin se kuin hurja karhun kimppuun. – Kotiin tultuani kerroin isälleni, mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme kylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto, minkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun pennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime vuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri pesissä ja olleet täysi-ikäiset."

      Näin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä karhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa muistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja. Muistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä koskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun kiivenneet.

      Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä tervetulleiksi.

* * * * *

      P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä huomiokyky metsähavainnoihin.

      Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan. Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen. Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on, että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.

      Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.

      Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin. Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut. Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita, joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän; mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä. "Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne, jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista niin kutsuttu tappi, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen. Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan, jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.

      Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut, että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.

      Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan kappaleelta. СКАЧАТЬ