Mr Britling pääsee selvyyteen I. Герберт Уэллс

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ tämän yksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen – Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin… Rutto teidän kummatkin puolueet periköön!"

      "Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!"

      "Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille – "

      "Tuolle piintyneelle maitomiehelle!" huusi lady Frensham. Hänen ilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana. "Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa."

      Huomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä lady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady Frenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin vilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti verkkopallopeliä…

5

      Mr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun hän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia ankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia vaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi käsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi. Ja nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen herttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja, joka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun huomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan lausuttua väitettä.

      Mutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin rähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että mr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön – ongelman kanssa painiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.

      "Amerikkalaista hiukan – oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän niin räikeitä poliittisia mielipiteitä."

      "Minä en sitä pane pahakseni", sanoi mr Britling. "Meidän naisillamme on vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan – ja miksei olisi. Jos se kelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme noudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa tuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys. Se se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin äsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme – erään hallitsevan luokkamme ryhmäkunnan – sangen tyypillisiä nykyaikaisia edustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän tylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he osasivat olla poliittisia… Heissä piilee yhä vieläkin poliittista vaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi… Mutta tuon Irlannin asian ajatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me olemme tosiaankin menossa kohti sisällistä sotaa."

      "Oletteko sitä mieltä?" kysyi mr Direck.

      "Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä – kuulittehan kuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä ilmikapinan!.."

      "Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset sotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert kerroitte asioita, jotka…"

      "En tiedä", vastasi mr Britling lyhyesti.

      "En tiedä", sanoi hän toistamiseen. "Mutta ellei, niin syyn en usko olevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi millaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten olevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen tekisivät?..

      "Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa. "Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää riidanhalua… Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään…"

      Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.

      "Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden psykologinen luonne on – omituinen. Ja masentava… En voi sitä oikein käsittää… Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia, työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen vaaran tuntoa – siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa. Ei yksikään meistä – sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät sovi sanoihini – ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" – mr Britling teki laajan liikkeen kädellään – "näyttää sellaiselta kuin olisi sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin, ettei hän jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa, niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä 'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? – ja heti on joku järjetön carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä… aivan kuin hyvin, hyvin pahantapaiset lapset…"

      "Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi – nyt emme enää usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa lastenkamarissa…"

      Kohta hän alkoi uudelleen.

      "Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen. Maa on pyöreä – kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian koulussa – kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu – mikään ei muutu milloinkaan. Vain jatkuu – avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti olisimme varovaisia… Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan – Intiasta, Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden, ennusteluja…"

      "Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi…"

6

СКАЧАТЬ