Kavaluus ja rakkaus. Friedrich von Schiller

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin imarrus? – Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?

      Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä jumalattomain kirjojen lukemisesta!

      Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? – Ne korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät – häntä kuulevat – minä raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä, pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna hänen kasvojansa vilvoittamaan! – tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä rangaista siitä?

      Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää näkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä minulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria et olisin koskaan nähnyt.

      Loviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? – Ei, ette niin sanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että Ferdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä. (Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin – (kiireemmin) ja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka tykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi vahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta! Silloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria tunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta kevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin muistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin. Enkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut häntä rakastanut niin, kuin silloin.

      Miller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas – herttainen lapseni – ota mun vanha, lahonnut pääni – ota kaikki – kaikki! – vaan majuoria – Jumala on todistajani – en sulle koskaan voi antaa.

      (Menee pois.)

      Loviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen ajan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni Ferdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti, sitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat – kuin säädyn onnetoin kuori meistä silkonee – kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. – Minulla ei ole muuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti sanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun Jumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä luetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi! Äiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! – Missä asiassa hän sitten enää olisi tyttöänsä parempi?

      Rouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen yli! Mihin minä pakenen?

      Loviisa (alkaa vavista). Elkää menkö pois, äiti!

      Rouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän minä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!

      (Pois.)

      Neljäs kohtaus.

      Ferdinand von Walter. Loviisa.

      Ferdinand juoksee Loviisata kohti – tämä vaipuu kalvastuneena tuoliin – hän seisahtuu eteen – he katselevat vähän aikaa toinen toistansa silmiin.

      Ferdinand. Kuinka kalvea olet, Loviisa!

      Loviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.

      Olethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!

      Ferdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma Loviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin tänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja myöskin olla iloinen. – Vaan sinä et ole iloinen!

      Loviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!

      Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi – ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?

      Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti). Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo porvarillinen "neitsyt". —

      Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia puhut? – Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata. Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki järkeni yhteen ainoaan katseesen – yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta, kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet menettänyt, on varastettu pojaltasi.

      Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan nukutella minua, Ferdinand – tahdot viekotella silmäni pois tuosta syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan – kuuluu ääni – sun nuhteesi – sun isäsi – mun mitättömyyteni, (säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!

      Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat, Loviisa? Eroittavat? – Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? – Minä olen aatelis-mies – Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle perinnöksi?

      Loviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä – tätä isääsi!

      Ferdinand. Minä en pelkää mitään – en mitään – kuin sun rakkautesi rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin! Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä Loviisan ihanammaksi. – Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa – Luota, turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse – Minä viskaun sinun ja kovan-onnen väliin – otan vastaan kaikki haavat – kaadan ilon pikarista joka märän sinulle – kannan ne sinulle rakkauden maljassa. (hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus Voipi ihmisluonnon täydellisentää. —

      Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan tähden vaiti! ole ääneti! – %o§ tietäisit – Anna mun olla – sinä et tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle СКАЧАТЬ