Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм Ницше

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ style="font-size:15px;">      Näitä mietiskellen ja neljänkymmenen ajatuksen tuudittamana yltää minut yhtäkkiä uni, tuo kutsumaton, hyveiden herra.

      Uni kolkuttaa silmälleni: silloin se käy raskaaksi. Uni koskettaa suutani: silloin se jää auki.

      Totisesti, pehmoisin anturoin hän tulee luokseni, rakkain kaikista varkaista, ja varastaa minulta ajatukseni: tuhmana seison minä siinä kuten tämä opetusistuin.

      Mutta kauan en minä pysy seisoallani silloin: siinä minä jo makaan. – Kun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen sydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja näin puhui hän sydämelleen:

      Narri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta minä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.

      Onnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen uni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.

      Itse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset turhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.

      Hänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti, ellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita mielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain mielettömyys.

      Nyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun etsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja unikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!

      Kaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla istuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet mitään parempaa elämän tarkoitusta.

      Onpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen saarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi. Eivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.

      Autuaat ovat nämä uneliaat: sillä kohta he torkahtavat uneen. – Näin puhui Zarathustra.

      Tuonpuoleisten odottajista

      Kerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä näytti minusta silloin maailma.

      Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta; värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.

      Hyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta näytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään tahtoi luoja – silloin loi hän maailman.

      Juopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja kadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui minusta kerran maailma.

      Tämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja epätäydellinen kuva – juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: – sellaiselta tuntui minusta kerran maailma.

      Senvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten kaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?

      Oi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja – hulluutta, kuten kaikki jumalat!

      Ihminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta tuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti! ei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!

      Mitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin oman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja katso! Silloin pakeni kummitus luotani!

      Kärsimys olisi minulle nyt ja tuska terveeksitulleelle uskoa sellaisia kummituksia: kärsimys olisi se minulle nyt ja alennus. Näin puhun minä tuonpuoleisten odottajille.

      Kärsimys se oli ja kykenemättömyys – ne loivat kaikki tuonpuoleiset maailmat; ja tuo onnen lyhyt mielettömyys, jota ainoastaan enimmän kärsivä tuntee.

      Väsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo loppuun, kuolonhyppäyksellä, poloinen, taitamaton väsymys, joka ei edes tahdo enää tahtoa: se loi kaikki jumalat ja tuonpuoleiset maailmat.

      Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka ruumiista oli epätoivoissaan, – hullautuneen hengen sormilla se haparoi perimmäisiä seiniä.

      Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka maasta oli epätoivoissaan, – se kuuli olemassaolon vatsan puhuvan itselleen.

      Ja silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä ainoastaan päätään, – ja yli "tuohon maailmaan".

      Mutta "tuo maailma" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön, epäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja olemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.

      Totisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada puhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista ole yhä vielä parhaiten todistettu?

      Niin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä rehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka on olioiden mitta ja arvo.

      Ja tuo rehellisin oleminen, Minä – se puhuu ruumiista, ja se tahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja liihoittelee murtunein siivin.

      Yhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se oppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.

      Uuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei enää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä vapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!

      Uuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen on umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä siltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!

      Sairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata ja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta vielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja maasta!

      Kurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian kaukana. Silloin huokasivat he: "Oi jospa olisi taivaallisia teitä, joita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!" – silloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!

      Ruumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo kiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä kouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.

      Lempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän tapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat terveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!

      Ei suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee hellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa: mutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen kyyneleensäkin vielä.

      Paljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat jumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä nuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.

      Taakse he katsovat alati kohti СКАЧАТЬ