Marcus O'Brienin kohtalo. Джек Лондон
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Marcus O'Brienin kohtalo - Джек Лондон страница 4
Название: Marcus O'Brienin kohtalo
Автор: Джек Лондон
Издательство: Public Domain
Жанр: Зарубежная классика
isbn:
isbn:
Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä, joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.
Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään, miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia, jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi. Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen, mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa muodossaan.
Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa. Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä. Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle. Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.
Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia. Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina. Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä. Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle. Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti. Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan. Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.
Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana. Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.