Klondyken kuningas. Джек Лондон
Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Klondyken kuningas - Джек Лондон страница 1

Название: Klondyken kuningas

Автор: Джек Лондон

Издательство: Public Domain

Жанр: Зарубежная классика

Серия:

isbn:

isbn:

СКАЧАТЬ dyken kuningas

      EDELLINEN OSA

1

      Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran, veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman suhteellisista avuista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähänväliä synkkään äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crap-pöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt, ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon soiton mukaan.

      Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla, ja kullankaivu lännessä ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten kukkarot olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondykea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei ollut talvella saatavissa, ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä napaseudun pitkän yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän kukkaronsa olivat hyvin täynnä, ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä, ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi Charley Batesille:

      "Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?

      Ovatko kaikki kuolleet?"

      Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimmäinen ravintoloitsija ja pelaaja, Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja liittyi uunin luona olevaan pariin.

      "Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

      "Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

      "Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen kerran.

      MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja rapsi lumen intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Kanadan ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.

      "Hoi, Päivänpaiste!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä sinua."

      "Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerta. Missä on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

      Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään kättä. Olaf Henderson ja Ranskan-Louis, molemmat Bone Creekin osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan aivan pienikasvuiselta.

      "Hoi, Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Päivänpaisteeksi nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aion hankkia teille kaikille pääntäyteisen humalan – Ymmärrättekö? ja sinulle myös, Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni – vai? Tule ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

      Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän on Päivänpaiste", huusi Neito, joka ensimmäiseksi tunsi hänet huoneen valossa. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Päivänpaisteen tultua kävi koko huone äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Päivänpaiste", vilkastui valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala tarttui, alkoivat pyöriä aivan kuin olisivat todella olleet huvitetut tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun Päivänpaiste oli saapuvilla.

      Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen innokkaan tervetuliaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

      "Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve, Charley! Mikä teitä kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä, kuin ruumisarkut maksaisivat vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aion sitä käyttää. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuteni hurjastelu. Oletteko kaikki mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"

      "Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit farao-pelissä ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

      Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkakukkaronsa ja asetti sen korkeimmalle kortille.

      "Viisikymmentä", sanoi hän.

      Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Päivänpaiste voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle, ja ravintolan punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa vaakakupissa ja pani sen Päivänpaisteen pussiin. Kun valssi oli takahuoneessa päättynyt, keksi Päivänpaisteen silmä nuo kolme paria, joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

      "Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se – "

      "Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.

      "Olet oikeassa, poikani", sanoi Päivänpaiste iloisesti. "Syyhyinen yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi. Kuunnelkaa ulvontaani."

      Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana lattialla, missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat intiaanisaappaissa, ja huoneessa vallitsi kohta kova melu. Päivänpaiste oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

      Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökäyttivät viinurit takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen: "Päivänpaiste on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät, ja viinurit saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat, ja pian olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin, ja rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

      Harvat tunsivat Elam Harnishin muulla kuin Päivänpaisteen nimellä. Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta, että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän villahuovistaan ja väittää että "päivä jo paistaa". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana СКАЧАТЬ