Etelämeren seikkailuja. Джек Лондон

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen, mutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka pysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa heidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.

      Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään mitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen mahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin kasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen maasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli, pyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan. Hän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella aallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt useampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta kaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui turmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa tyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.

      Mies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti sormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden sadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja aallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen, kaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua. Ihmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto jätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta kiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat muurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki olisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto lakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto, suurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se puoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi Noan arkkia vedenpaisumuksessa.

      Hän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen olevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että useat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin kiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää huojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja alati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin ääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka puun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta taipumista. Jommankumman täytyi murtua.

      Tuossa murtui taas yksi. Hän ei nähnyt sen katkeamista, mutta siinä se seisoi puolivälistä runkoa taittuneena. Ei voinut tietää, mitä tapahtui, ellei sitä silmin nähnyt, sillä eihän puitten ryske eikä ihmisten parkuminen voinut saada tilaa tässä mahtavassa äänen paljoudessa. Hän sattui katsahtamaan kapteeni Lynchiin juuri kuin seuraavaa tapahtui: Puun runko taittui puolivälistä, murtui ja irtaantui äänettömästi. Puun latva ja siinä kolme Aorain miestä sekä kapteeni Lynch lensivät laguunille. Se ei pudonnut maahan, vaan ajautui merelle kuin ilmalaiva. Hän seurasi lentoa silmin noin sadan metrin päähän ja ponnistaen näköään hän luuli kapteenin viitanneen jäähyväisiä.

      Raoul ei odottanut enää kauempaa. Hän kosketti alkuasukasta ja antoi hänelle merkin laskeutua maahan. Mies kyllä oli myöntyväinen, mutta hänen naisensa olivat kauhusta kankeina ja hän piti parhaimpana jäädä heidän turvakseen. Raoul sitoi köytensä puun ympärille ja kapusi alas. Suolainen hyökyaalto huuhtaisi hänen päätään. Hän pidätti henkeään ja tarttui epätoivoisen voimalla köyteensä. Vesi peräytyi ja puun rungon suojassa hän pääsi hengittämään kunnes uusi aalto yllätti hänet. Toinen naisista liukui nyt myöskin alas, joten puuhun jäi alkuasukas toisen naisen, kahden lapsen ja kissan kanssa.

      Raoul oli huomannut, kuinka ihmisryhmät puiden ympärillä yhä pienenivät. Nyt hän näki ihan läheisyydessään, kuinka se tapahtui. Hänen piti ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen köydessä kiinni, ja vaimo, joka oli häneen liittynyt, alkoi uupua. Joka kerta kun aalto oli vierähtänyt heidän ylitseen, hän ihmetteli, että oli vielä jälellä ja että vaimokin oli paikallaan. Viimein hän nousi yksin aallosta. Hän katsahti ylös. Latva oli poissa puusta. Nyt kyllä juuret kestivät, kun tuulta keräävät lehvät olivat poissa. Hän alkoi kiivetä ylös, mutta oli niin heikko, että nouseminen kävi hitaasti ja useat aallot huuhtelivat häntä, ennenkuin hän pääsi pois niiden ulottuvista. Sitten hän sitoi itsensä kiinni runkoon ja valmistui niin rohkeasti kuin suinkin odottamaan yötä ja ties mitä muuta.

      Yksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli maailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli kääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli se aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö, kirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki – koskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi, hän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi loppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa. Se oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui, että siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin teurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen kallion kielekkeessä.

      Myrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä hengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin puhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis olisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti puun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino näännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut tarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa ajatus pysyi vireillä itsepintaisesti: vai tämä siis on hirmumyrsky! Se käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja sammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: tämä on siis hirmumyrsky, ja vaipui jälleen horroksiin.

      Hirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen aamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa kanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa sylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa kuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri ympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja heittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa kyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain kuohua ja vesipisaroita.

      Ulommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki laguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja talojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä niistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki laguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän luonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi lihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi kymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle verta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli katkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta nahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä olevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin kuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.

      Kolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui vain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko paistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla Mapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet maihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki pitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista vedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa eläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja valitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja lisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo oli СКАЧАТЬ