Mr Britling pääsee selvyyteen II. Герберт Уэллс

Чтение книги онлайн.

СКАЧАТЬ ja teki siihen merkkejä lyijykynällään. "Obus – no, miten te niitä nyt nimitättekään? – niin, granaatteja putoili tuonne ja tuonne ja tuonne." Tuosta hän oli paennut bécane'illaan ja sitten tuota tietä, noin. Hän oli ottanut pyssyn joukkoonsa ja piilottanut sen muutamain maanmiestensä pyssyjen mukana erääseen taloon Zeebrüggeen. Satamassa hän oli tavannut epäilyttävän höyryaluksen, jonka kapteeni päätti kiristää äärimäisen suuren summan jokaiselta mukaansa Lontoossa ottamaltaan pakolaiselta. Päästyään vihdoin laivaan ja lähtemään he havaitsivat, ettei laivalla ollut ollenkaan muonaa, lukuunottamatta muutamain belgialaisten sotilaiden kovia korppu-annoksia. Ne oli jaettu tasan niinkuin lautalle pelastuneiden haaksirikkoisten kesken… La mer oli ollut calme, jumalan kiitos. He olivat pumpanneet koko yön; hänkin oli ollut mukana siinä työssä. Mutta mr Van der Pant toivoi vielä saavansa tilaisuuden ottaa laivan kapteenin tilille.

      Mr Van der Pant oli ollut usein zeppelinejä ampumassa. Kun zeppelinejä saapui Antwerpeniin kapusivat kaikki katolle ja ammuskelivat niitä. Hän halveksi zeppelinejä. Hän teki ivallisen eleen ilmaistakseen mitä niistä ajatteli. Ne eivät voineet saada mitään aikaan, elleivät laskeutuneet alas, ja jos laskeutuivat, niin niihin voitiin osua. Eräs, joka uskalsi alas, oli ammuttu seulaksi; sen oli täytynyt heittää kaikki pomminsa – onneksi ne putosivat avoimelle kentälle – voidakseen vahingoittuneena päästä pakoon. Oli järjetöntä englantilaisten lehtien tapaan väittää, että ne ottivat osaa ratkaisevaan pommitukseen. Ei ainoatakaan zeppeliniä… Niin hän jutteli, ja englantilainen perhekunta kuunteli, ymmärsi minkä ymmärsi ja vastaili ja kyseli englantilaisvoittoisella ranskallaan. Siinä oli mies, joka vain muutamia päiviä sitten oli ohjaillut polkupyöräänsä pitkin Antwerpenin katuja vältellen granaattien kaivamia kuoppia, verilätäköitä ja irtirepeytyneitä naisten käsivarsia ja lapaluita. Hän oli nähnyt ilmilieskassa palavia taloja, jotka granaattituli oli sytyttänyt, ja kerran oli räjähtävä granaatti eräässä kadunkulmassa heittänyt hänet polkupyörän seljästä… Nuo asiat eivät olleet ainoastaan meidän maanosassamme tapahtuneita, vaan pöydässämme istui eräs, joka oli ne itse kokenut.

      Hän kertoi kaamean tarinan sairaasta naishenkilöstä, joka oli vuoteenomana appartement'issaan ja jonka mies meni parvekkeelle katselemaan zeppelinejä. Kuului tiheitä laukauksia. Aika-ajoin mies kääntyi huoneeseen kertomaan vaimolleen näkemiänsä, mutta hetkisen kuluttua hän vaikeni eikä enää liikahtanutkaan. Vaimo huusi häntä, huusi vielä kerran! Pelästyksissään hän vaivoin kohosi istualleen ja katsoi ikkunasta. Aluksi hän oli liian hämmennyksissä voidakseen tajuta mitä oli tapahtunut. Mies riippui parvekkeen ulkokaiteessa pää kummallisesti vääntyneenä. Vääntyneenä ja ruhjoutuneena. Hänet oli surmannut ulommasta linnakelinjasta ammuttu granaatti…

      Nuo olivat asioita, joita sattuu historiassa ja kertomuksissa. Mutta

      Matching's Easyssä ei sellaista tapahdu.

      Mr Van der Pant ei näyttänyt olevan saksalaisille vihoissaan. Mutta ilmeisesti hän piti heitä väkenä, joka oli surmattava. Hän ei syyttänyt heitä mistään heidän teoistaan; hän vain totesi. He olivat pelkkä onnettomuus, jonka uhriksi Belgia ja ihmiskunta olivat joutuneet. Heidät oli tuhottava. Hän sai mr Britlingin lujasti uskomaan että Brüsselin ja Antwerpenin jokaisessa kellarissa hiottiin puukkoja välttämättömän peräytymisen varalta, että belgialaiset olivat päättäneet tuhota anastajan ja että tämä päätös oli liian syvä ollakseen kostonhimon sanelema… Ja mies tuntui ihmeteltävän voittamattomalta. Mr Britling silmäili hiukan hämillään tavallisen Päivällisviininsä nimilippua. "Huolitteko", kysyi hän "saksalaista viiniä? Tämä on moselilaista berncasteleriä." Mr Van der Pant mietti. "Mutta sehän on hyvää viiniä", virkkoi hän sitten. "Rauhan tultua se on belgialaista… Niin, jos meidän tulevaisuudessa on oltava varmoja siitä, ettei enää tule tällaista sotaa, niin rajamme täytyy ulottua aina Reiniin asti." Niin hän jutteli siinä istuessaan, kiihtyi ja kävi ikäänkuin ylpeäksi eloisasti muistellessaan kaikkea kokemaansa. Hänessä ei näkynyt traagillisuuden jälkeäkään, ei mitään alistumisen merkkiä. Ellei ottanut huomioon hänen pukuansa, hyvinhoidettua partaansa ja vierasta kieltänsä, olisi voinut pitää häntä dublinilaisena tai cockneyna.

      Hän oli mitä hämmästyttävimmällä tavalla erotettuna kaikesta mitä omisti. Hänen Antwerpenissä oleva talonsa oli anastajan käsissä. Kalleudet ja muut sellaiset esineet, joille hän antoi arvoa, olivat viisaasti kyllä puutarhan multaan kaivettuina; hänellä ei ollut muita muuttovaatteita kuin mitä selkäreppuun mahtui. Hänellä oli jalassa ainoat kenkänsä. Hän ei voinut saada jalkaansa talon tohveleita, ne olivat kaikki liian pieniä. Vihdoin tuli mrs Britling muistaneeksi hra Heinrichin tohvelit, jotka yhä edelleen olivat kääröön panematta. Hän toi ne esille, ja ne sopivat täsmälleen. Näytti olevan runollista oikeutta, kansallisten korvausten esimakua siinä, että Belgian sallittiin heti liittää ne itseensä…

      Edelleen ilmeni, että mr Van der Pant oli joutunut eroon koko perheestään. Ja äkkiä hän alkoi innokkaasti arvostella englantilaista tapaa käydä asioihin käsiksi. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuneet Englantiin ennen häntä matkustettuaan kaksi viikkoa aikaisemmin Ostenden ja Folkestonen kautta; hänen vanhempansa olivat tulleet elokuussa. Molemmat ryhmät olivat joutuneet tuota pikaa muodostettujen englantilaisten järjestöjen huostaan ja olivat kadonneet jäljettömiin. Hän oli kirjoittanut Belgian lähetystöön, josta hänet oli neuvottu erääseen lontoolaiseen komiteaan. Komitean palvelukset alkoivat siten, että keksittiin eräs hänelle siihen saakka outo madame Van der Pant ja osoitettiin jonkinlaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, kun hän huomautti, ettei tuo rouva sopinut. Sähkösanomia oli vaihdettu tuloksetta. "Mitä tässä on tehtävä?" tiedusteli mr Van der Pant.

      Mr Britling koetti voittaa aikaa lupaamalla "ryhtyä ottamaan asiasta selkoa" ja suoriutuikin siten parina päivänä mr Van der Pantista. Sitten hän päätti lähteä hänen kanssaan Lontooseen "ottamaan asiasta selkoa asianomaisessa paikassa". Mr Van der Pant ei löytänyt perhettään, mutta mr Britling havaitsi, mikä syvä totuus sisältyi erääseen hra Heinrichin huomautukseen, jota hän näihin asti oli pitänyt varsin joutavana, mutta joka kumminkin oli jäänyt hänen muistiinsa. "Englantilaiset eivät tajua luetteloimista", oli hra Heinrich sanonut. "Ja siinä on kaiken hyvän suunnittelun pohja."

      Vihdoin mr Van der Pant omaksui kaikkein epäsäännöllisimmän menettelytavan: hän kysyi jokaiselta tapaamaltaan belgialaiselta olivatko nähneet ketään siltä kulmalta Antwerpenia, mistä hän oli kotoisin, olivatko kuulleet nimeä Van der Pant, olivatko tavanneet sitä ja sitä. Itsepintaisuutensa ja hyvän onnen avulla hän tosiaankin pääsi madame Van der Pantin jäljille. Hänet oli viety Kentiin, ja päivää myöhemmin sai Dower House olla onnellisen jälleennäkemisen todistajana. Madame oli hoikka nainen, yksinkertaisesti ja hyvin puettu, täynnä belgialaista tervettä järkeä ja katolista pidättyväisyyttä, ja André oli kuin vahanukke, hintelä, heikko ja viehättävä. Näytti uskomattomalta, että hänestä koskaan voisi kehittyä niin kuohuilevaa ja eloisaa olentoa kuin isä oli. Britlingin poikia täytyi varoittaa käsittelemästä häntä liian kovakouraisesti. Belgialaisille luovutettiin yksi oleskeluhuoneista yksityistä käyttöä varten, ja jonkun aikaa molemmat perhekunnat asuivat vieri vieressä Dower House'issa. Pöydässä puhuttiin englantilais-ranskalaista sekakieltä. Se oli mr Britlingistä aika rasittavaa. Ja molemmat perheet alkoivat tehdä koko joukon mykkiä huomioita, harjoittaa molemminpuolista kritiikkiä, ja kehitellä itsessään suurta kärsivällisyyttä. Englantilaisista tuntui väsyttävältä käyttää kieltä, joka teki kaiken luontevan ajatustenvaihdon mahdottomaksi – tuo kielellinen voimistelu oli aluksi huvittavaa, mutta muuttui pian hyvinkin hankalaksi – ja belgialaiset puolestaan olivat arkoja siitä, että heidän isäntäväkensä ehkä loukkaantuivat toisesta tai toisesta seikasta; he otaksuivat että oli olemassa laaja kirjoittamaton sopivaisuussääntöjen kokoelma, josta todellisuudessa ei ollut tietoakaan, ja näyttivät aluksi aina odottavan, että heitä kehoitettaisiin tai annettaisiin nimenomainen viittaus olla mukana. He tuntuivat aina kunnioittavasti väistävän välttääkseen СКАЧАТЬ